Viimeinen viikko Saksassa lähti käyntiin. Sen kunniaksi meitä on hellitty jo vaikka kuinka monta päivää hikisellä ja aurinkoisella kelillä. Miten me satuttiinkin tähtäämään lomamme juuri näille päiville? Ollaan palkittu itseämme kymmenen viikon raadannasta shoppailemalla jälleen kerran Augsburgissa, syömällä litroittain jäätelöä, kävelemällä Wörleinin ja keskustan väliä noin tuhat kertaa päivässä ja lorvimalla Ammersee-Starnberger See -akselilla. Suurin panostuksemme oli kahden päivän turistireissu Berliiniin, mikä sekin järjesteltiin kaukonäköisesti edellisenä iltana. Kaikki tarpeellinen tässä lähistöllä alkaa olla jo nähty, ja matkustaminen kauemmas on niin järjettömän kallista, että viimeisen viikon suunnitelmissa siintää enää München puutarhoineen (ja ehkä vielä yksi museo, jos hotsittaa).
Eilen oltiin St. Albanissa rannalla aurinkoa ottamassa. Talviturkkikin lähti siinä Ammerseehen pulahtaessa, ja vesi oli siis vaikka kuinka lämmintä! Rantareissu oli ihan napakymppi, tuli tarpeeseen. Sen päälle katsottiin telkasta Saksa-Englanti -peli, joka räjäytti potin. Tää näiden futisfanitus on jotenkin liikuttavaa, jopa Diessenin keskusta oli täynnä tööttääviä autoja lippuineen ja vuvuzeloineen juhlistamassa voitettua peliä.
Mun pää on ihan tyhjä! Töiden loputtua viikkorytmi on ihan hukassa, enkä mä oikeastaan edes muista, mitä kaikkea me ollaan tehty tässä kuluneella viikolla. Siksi tämäkin päivitys jää nyt hivenen torsoksi raportoinnin osalta. Voin tietty heittäytyä sentimentaaliseksi ja kirjoittaa loppuun muutaman läksyn, joita olen täällä Saksan Siperiassa oppinut.
1. Ihmiset ympärillänikin ovat ihmisiä. Haisevia, mokailevia, inhimillisiä ihmisiä. Minulla ei ole mitään paineita tai syytä hävetä.
2. On myös hyviä, avuliaita ja vilpittömiä ihmisiä, joihin kannattaa joskus vain luottaa. Voin ottaa heistä opiksi ja olla itsekin joskus samanlainen.
3. Hyväksy se, että yleensä mikään ei mene niinkuin on suunnitellut, eikä mikään ole ikinä täydellistä. Silti asiat järjestyvät aina jotenkin.
4. Älä pelkää virheiden tekemistä. Virheistä oppii, ja niitä tekee kaikki.
maanantai 28. kesäkuuta 2010
torstai 17. kesäkuuta 2010
Mutapainia rhodokuopassa
Meille tuli tänne viime maanantaina uusi kämppis. 26-vuotias saksalaislyyli, jonka ennakko-odotuksiemme mukaan ristimme Hinkiksi. Hinkki on kunnollinen, tunnollinen ja pirtsakka - kaikin tavoin erinomainen opiskelijatyttö. Englantia ei voi mimmille puhua, kun ei sitä osaa. Meitä ei ilahduttanut uuden asukkaan saaminen tänne, koska olemme kaksin asuessamme muuttuneet ihan susilapsiksi tapoinemme ja ajanviettotapoinemme. Tuskinpa tosin on herkkua hänellekään hypätä tähän meidän liikkuvaan junaan. Toisaalta Hinkki pakenee Wörleinista jo keskiviikkoiltaisin, ja palaa vasta maanantaiaamuksi.
Viime viikolla pääsin "kokeilemaan siipiäni viherrakentajana", kun Norbert, alan ihminen, otti mut mukaansa Starnbergiin istutuspuuhiin. Ajettiin jonkun ökyrikkaan pihaan, johon käytiin istuttamassa iso puu. Kun on tarpeeksi rahaa, ei tarvitse odottaa puunkaan kasvamista, kun voi ostaa sen valmiiksi isokokoisena. Kaivettiin kuoppa (Norbert lähinnä, minä koristeena), tuikattiin puu sinne, täytettiin kuoppa ja istutettiin nurmikko ympärille. Kurkkasin sisään terassin ikkunoista, ja sillä tyypillä oli seinillä vanhan näköisiä öljymaalauksia ja kaiken maailman kullattuja juttuja. Ja olin taas varmaan ihan vaan vahingossa niin halvatun taitava, että tienasin 10€ tippiä, heh.
Me ollaan katsottu viime aikoina paljon leffoja. Norjalaisella on uusi, entistä nopeampi nettiyhteys, jolla olemme töllötelleet niin ganstaleffoja, Shrek 4:ää kuin Disney-klassikoita. Toisaalta viime viikolla työpäivät venyivät välillä 12-tuntisiksi, ja muutaman elokuvan ajan onkin tullut vedettyä sikeitä aika antaumuksella.
Lauantaina Norjalaisen porukoiden kyydillä ajeltiin ensin niiden kotiin Tutzingiin. Sieltä jatkoimme junalla Müncheniin. Münchenissä vietettiin iltaa tutulla poikaporukalla grillaillen. Tutustutimme heitä suomalaismusiikkiin, he tutustuttivat meitä makeaan popcorniin (hyi että!). Norjalaista sieppasi kaverinsa sotkuinen asunto, jossa meidän oli aluksi määrä yöpyä, joten hyppäsimme metroon ja kävimme toisen kaverin kanssa heittämässä kassimme tämän kämpälle (joka olikin oikein siisti). Kämpältä ajettiin metrolla kohti keskustaa, jossa pojat kävivät kiivasta väittelyä määränpäästämme. Käveltiin sit kuitenkin Marienplatzille, jossa saimme itsemme keploteltua sisään jollekin hiphop-klubille. Oli niin hyvää musiikkia, ja jorattiin tyrät rytkyen aamunkoittoon.
Sunnuntaina katsottiin Norjalaisen kaverilla Super Size Me sekä maailman noloin 2Fast 2Furious, ja saatiin hyvää lihakastiketta ja pastaa. Illalla seurattiin vielä, kun Saksa vei Australiaa 4-0, ja sen jälkeen me kolme matkustimme junalla takaisin Tutzingiin. Norjalaisen vanhemmilla on 3 ankkaa, joille oli keskeltä puutarhaa varattu näyttävä tunkio asuntoineen. Tuijotettiin niitä maanantaina about puoli päivää, kunnes lähdettiin käymään Starnberger Seellä Roseninsel -ruususaarella. Roseninselillä oli kaikki samat historialliset ruusut kuin Wörleinissakin, sekä paljon hanhia, joutsenia poikasineen ja sääskiä suut silmät täyteen.
Muuten, tässä ikkunalaudalla tietsikalla istuessani katselen, kun kollegat palailevat töihin television ääreltä Saksa-Serbia -pelin jälkeen. Saakohan muissa työpaikoissa kesken päivän vapaata jalkapallon takia?
Viime viikolla pääsin "kokeilemaan siipiäni viherrakentajana", kun Norbert, alan ihminen, otti mut mukaansa Starnbergiin istutuspuuhiin. Ajettiin jonkun ökyrikkaan pihaan, johon käytiin istuttamassa iso puu. Kun on tarpeeksi rahaa, ei tarvitse odottaa puunkaan kasvamista, kun voi ostaa sen valmiiksi isokokoisena. Kaivettiin kuoppa (Norbert lähinnä, minä koristeena), tuikattiin puu sinne, täytettiin kuoppa ja istutettiin nurmikko ympärille. Kurkkasin sisään terassin ikkunoista, ja sillä tyypillä oli seinillä vanhan näköisiä öljymaalauksia ja kaiken maailman kullattuja juttuja. Ja olin taas varmaan ihan vaan vahingossa niin halvatun taitava, että tienasin 10€ tippiä, heh.
Me ollaan katsottu viime aikoina paljon leffoja. Norjalaisella on uusi, entistä nopeampi nettiyhteys, jolla olemme töllötelleet niin ganstaleffoja, Shrek 4:ää kuin Disney-klassikoita. Toisaalta viime viikolla työpäivät venyivät välillä 12-tuntisiksi, ja muutaman elokuvan ajan onkin tullut vedettyä sikeitä aika antaumuksella.
Lauantaina Norjalaisen porukoiden kyydillä ajeltiin ensin niiden kotiin Tutzingiin. Sieltä jatkoimme junalla Müncheniin. Münchenissä vietettiin iltaa tutulla poikaporukalla grillaillen. Tutustutimme heitä suomalaismusiikkiin, he tutustuttivat meitä makeaan popcorniin (hyi että!). Norjalaista sieppasi kaverinsa sotkuinen asunto, jossa meidän oli aluksi määrä yöpyä, joten hyppäsimme metroon ja kävimme toisen kaverin kanssa heittämässä kassimme tämän kämpälle (joka olikin oikein siisti). Kämpältä ajettiin metrolla kohti keskustaa, jossa pojat kävivät kiivasta väittelyä määränpäästämme. Käveltiin sit kuitenkin Marienplatzille, jossa saimme itsemme keploteltua sisään jollekin hiphop-klubille. Oli niin hyvää musiikkia, ja jorattiin tyrät rytkyen aamunkoittoon.
Sunnuntaina katsottiin Norjalaisen kaverilla Super Size Me sekä maailman noloin 2Fast 2Furious, ja saatiin hyvää lihakastiketta ja pastaa. Illalla seurattiin vielä, kun Saksa vei Australiaa 4-0, ja sen jälkeen me kolme matkustimme junalla takaisin Tutzingiin. Norjalaisen vanhemmilla on 3 ankkaa, joille oli keskeltä puutarhaa varattu näyttävä tunkio asuntoineen. Tuijotettiin niitä maanantaina about puoli päivää, kunnes lähdettiin käymään Starnberger Seellä Roseninsel -ruususaarella. Roseninselillä oli kaikki samat historialliset ruusut kuin Wörleinissakin, sekä paljon hanhia, joutsenia poikasineen ja sääskiä suut silmät täyteen.
Muuten, tässä ikkunalaudalla tietsikalla istuessani katselen, kun kollegat palailevat töihin television ääreltä Saksa-Serbia -pelin jälkeen. Saakohan muissa työpaikoissa kesken päivän vapaata jalkapallon takia?
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
"Life is so random."
Ennustukset töistä kävivät toteen. Muutamasta rekasta ulostautui liki kymmenentuhatta ruusua, joita vellovassa kaatosateessa päästiin asettelemaan kastelumattojen päälle järjestykseen. On tullut vaihdettua niin sukat kuin alkkaritkin useampaan otteeseen kosteahkon kelin takia. Perjantaina sitten olikin yhtäkkiä ihan mieletön kesäpäivä, ja asiakkaitakin pörräsi siihen malliin, että mä melkein aloin toivoa sadetta takaisin. Kun mikään ei riitä. No, kyllä se taas huomisesta lähtien pitäisi sataa, ei syytä huoleen. Aikaisempina viikkoina huolella järjestelemämme beet-, edel- ja strauchroset kuskattiin nyt tyystin eri paikkaan, ja niiden tilalle laitettiin zwergrosea, bodendeckeriä ja kletterrosea. Sitä hukkaan heitettyjen työtuntien määrää... Noiden uusien ruusujen kanssa sen sijaan on ollut jopa ihan kiva huhkia! Uudet lajikkeet virkistävät aina kivasti, mm. kohtauksia nimensä vuoksi aiheuttanut Minnehaha. Tuulian nimikkoruusua, Moje Hammabergia vielä kaivattaisiin.
Torstai oli jälleen vapaapäivä jonkin Fronleichnamin vuoksi, ja keskiviikkoiltana meillä olikin kahden naisen skål-juhlat 2kk-rajapyykin kunniaksi. Ohjelmassa mm. pyykin pesua ja ripustamista hilpeissä tunnelmissa sekä totuuspeliä. Torstai maattiin sisällä.
Perjantaina paloi käämi Halinalleen, jonka kanssa meidät nakitettiin laittamaan historische roseja. Ehkä just yhtä asiaa mä inhoan enemmän kuin historische rosejen laittamista, nimittäin historische rosejen laittamista Halinallen kanssa. Siinä on varsinainen mukatärkeä lörsö laiskuri, joka luulee varmaan olevansa joku Pentti Alanko heti valmistuttuaan. Vaikka se on sellainen mua nuorempi (ja kaksi kertaa pienempi) mikkihiiri. Nojoo. Illalla mentiin tutulla työporukalla kiinalaiseen syömään, koska siellä oli buffet. Ritari oli sivistynyt ja osasi toimia kiinalaisittain, ja mun onnenkeksini varoitti häiritsemästä naapureitani tulevalla viikolla. Hui...? Kinuskilta jätskikioskille hakemaan myöhäisillan jäätelöt, jotka käytiin rannassa popsimassa. Järvi oli tyyni, taivas loisti tähtineen, ja joku tyyppi soitteli siinä kitaraa. Se oli taas niitä semmoisia elämän eeppisiä hetkiä.
Lauantaina junamatka Weilheimista Garmisch-Partenkircheniin oli aika karsee, koska junassa oli tuhat astetta lämmintä, ja hieno, pilvetön kesäkeli oli houkutellut pari muutakin vuorituristia liikkeelle. Miksi joidenkin ihmisten hiki haisee lämpimältä ruoalta tai munavoilta? Ruumiistairtautumisen harjaantuneina mestareina pääsimme kuitenkin menestyksekkäästi perille, ja jonotimme itsellemme Zugspitze-rundin liput.
Zugspitzen huipulle kipusi hidas hammasratasjuna, joka osan matkasta kulki vuoren sisään tehdyssä tunnelissa. En olekaan ennen mennyt junalla jyrkkää ylämäkeä. Yritin porata pakarani penkkiin, etten olisi luisunut vastapäätä istuvan kiinalaispojan syliin. Viimeiset metrit junalta aivan huipulle, 2962 metriin, noustiin 90 hengen gondolihissillä. Hissimatkan ajan radiossa soiva Aerosmithin I Don't Wanna Miss a Thing viimeisteli spektaakkelimaisen, taivaaseenottoa mukailevan kokemuksen (eeppinen hetki vol 2).
Makeat maisemat siellä oli, ei voi muuta sanoa. Kamerat lauloivat jälleen, eikä oikein tiennyt, mitä kohtaa olisi kuvannut. Huipulla menee muuten myös Baijerin ja Tirolin raja, eli nyt on sitten Itävaltakin tsekattu. Zugspitzesta on kyllä osattu ottaa kaikki turismihyöty irti, meinaan oli Saksan korkeinta biergartenia, näyttelyä, betonia ja vuorikrääsää ihan yllinkyllin. Ja vierailijoitakin riitti vaikka kuinka. Heitettiin currywurstit naamariin ja laskeuduttiin gondolilla alas asti. Kolmen kilsan matka taittui alta kymmenessä minuutissa, ja siis voi apua kun korvat huusi hallelujaa. Näytettiin varmaan aika hyvältä, kun käveltiin G-P:n keskustassa nenästä kiinni pitäen ja silmät sikkuralla puhaltaen.
Tuomio? Zugspitze oli hieno, mutta kyllä ainakin mulle Wank oli se varsinainen alppielämys:
1.Wankin eteen meidän piti vähän taistella, fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti.
2.Wank on elämänmakuisempi. Zugspitze on the turistivuori, ja siksi väkisinkin vähän valmiiksipureskeltu. Wankissa on vähän enemmän luonnon helman ja vaaran tuntua.
3.Wank on ikuisesti Se Eka Huippu.
Hikisen junamatkan päälle olimme suunnitelleet menevämme Ammerseen rantaan siidereille, mutta Norjalainen soitti ja käski meidät sen ja Kumman kaa -pojan kanssa Wörleiniin iltaa viettämään. Sai sielläkin onneksi istua parvekkeella! Partsilta päädyttiin taas kertaalleen Sunsetiin. Sieltä joku Norjalaisen kaveri tuli lastaamaan meidät autoon, ja loppujen lopuksi oltiin vissiin Riederaussa jonkun sen kaverin takapihalla nuotion ympärillä istumassa. (Siellä oli muuten kaksi ihanaa koiraterapiakoiraa, ja toisen nimi oli Timo! Ihana!) Joskus yöllä meidät karautettiin takaisin Wörleiniin, ja mentiin Norjalaisen huoneeseen katsomaan leffoja. Minä sängyn päädyssä nukuin pää märkänä paksun peittokasan alla ehkä neljän, viiden elokuvan ajan, ja taustalla huusi milloin Will Smith, milloin Belinda Carlisle. Aamulla heräsin sopivasti Futurama-leffalle, jonka jälkeen jätettiin Norjalainen ja Kumman kaa sinne haisemaan ja siirryttiin omalle kämpälle. Ulkona on tänäänkin ihan mie-let-tö-män lämmin.
Torstai oli jälleen vapaapäivä jonkin Fronleichnamin vuoksi, ja keskiviikkoiltana meillä olikin kahden naisen skål-juhlat 2kk-rajapyykin kunniaksi. Ohjelmassa mm. pyykin pesua ja ripustamista hilpeissä tunnelmissa sekä totuuspeliä. Torstai maattiin sisällä.
Perjantaina paloi käämi Halinalleen, jonka kanssa meidät nakitettiin laittamaan historische roseja. Ehkä just yhtä asiaa mä inhoan enemmän kuin historische rosejen laittamista, nimittäin historische rosejen laittamista Halinallen kanssa. Siinä on varsinainen mukatärkeä lörsö laiskuri, joka luulee varmaan olevansa joku Pentti Alanko heti valmistuttuaan. Vaikka se on sellainen mua nuorempi (ja kaksi kertaa pienempi) mikkihiiri. Nojoo. Illalla mentiin tutulla työporukalla kiinalaiseen syömään, koska siellä oli buffet. Ritari oli sivistynyt ja osasi toimia kiinalaisittain, ja mun onnenkeksini varoitti häiritsemästä naapureitani tulevalla viikolla. Hui...? Kinuskilta jätskikioskille hakemaan myöhäisillan jäätelöt, jotka käytiin rannassa popsimassa. Järvi oli tyyni, taivas loisti tähtineen, ja joku tyyppi soitteli siinä kitaraa. Se oli taas niitä semmoisia elämän eeppisiä hetkiä.
Lauantaina junamatka Weilheimista Garmisch-Partenkircheniin oli aika karsee, koska junassa oli tuhat astetta lämmintä, ja hieno, pilvetön kesäkeli oli houkutellut pari muutakin vuorituristia liikkeelle. Miksi joidenkin ihmisten hiki haisee lämpimältä ruoalta tai munavoilta? Ruumiistairtautumisen harjaantuneina mestareina pääsimme kuitenkin menestyksekkäästi perille, ja jonotimme itsellemme Zugspitze-rundin liput.
Zugspitzen huipulle kipusi hidas hammasratasjuna, joka osan matkasta kulki vuoren sisään tehdyssä tunnelissa. En olekaan ennen mennyt junalla jyrkkää ylämäkeä. Yritin porata pakarani penkkiin, etten olisi luisunut vastapäätä istuvan kiinalaispojan syliin. Viimeiset metrit junalta aivan huipulle, 2962 metriin, noustiin 90 hengen gondolihissillä. Hissimatkan ajan radiossa soiva Aerosmithin I Don't Wanna Miss a Thing viimeisteli spektaakkelimaisen, taivaaseenottoa mukailevan kokemuksen (eeppinen hetki vol 2).
Makeat maisemat siellä oli, ei voi muuta sanoa. Kamerat lauloivat jälleen, eikä oikein tiennyt, mitä kohtaa olisi kuvannut. Huipulla menee muuten myös Baijerin ja Tirolin raja, eli nyt on sitten Itävaltakin tsekattu. Zugspitzesta on kyllä osattu ottaa kaikki turismihyöty irti, meinaan oli Saksan korkeinta biergartenia, näyttelyä, betonia ja vuorikrääsää ihan yllinkyllin. Ja vierailijoitakin riitti vaikka kuinka. Heitettiin currywurstit naamariin ja laskeuduttiin gondolilla alas asti. Kolmen kilsan matka taittui alta kymmenessä minuutissa, ja siis voi apua kun korvat huusi hallelujaa. Näytettiin varmaan aika hyvältä, kun käveltiin G-P:n keskustassa nenästä kiinni pitäen ja silmät sikkuralla puhaltaen.
Tuomio? Zugspitze oli hieno, mutta kyllä ainakin mulle Wank oli se varsinainen alppielämys:
1.Wankin eteen meidän piti vähän taistella, fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti.
2.Wank on elämänmakuisempi. Zugspitze on the turistivuori, ja siksi väkisinkin vähän valmiiksipureskeltu. Wankissa on vähän enemmän luonnon helman ja vaaran tuntua.
3.Wank on ikuisesti Se Eka Huippu.
Hikisen junamatkan päälle olimme suunnitelleet menevämme Ammerseen rantaan siidereille, mutta Norjalainen soitti ja käski meidät sen ja Kumman kaa -pojan kanssa Wörleiniin iltaa viettämään. Sai sielläkin onneksi istua parvekkeella! Partsilta päädyttiin taas kertaalleen Sunsetiin. Sieltä joku Norjalaisen kaveri tuli lastaamaan meidät autoon, ja loppujen lopuksi oltiin vissiin Riederaussa jonkun sen kaverin takapihalla nuotion ympärillä istumassa. (Siellä oli muuten kaksi ihanaa koiraterapiakoiraa, ja toisen nimi oli Timo! Ihana!) Joskus yöllä meidät karautettiin takaisin Wörleiniin, ja mentiin Norjalaisen huoneeseen katsomaan leffoja. Minä sängyn päädyssä nukuin pää märkänä paksun peittokasan alla ehkä neljän, viiden elokuvan ajan, ja taustalla huusi milloin Will Smith, milloin Belinda Carlisle. Aamulla heräsin sopivasti Futurama-leffalle, jonka jälkeen jätettiin Norjalainen ja Kumman kaa sinne haisemaan ja siirryttiin omalle kämpälle. Ulkona on tänäänkin ihan mie-let-tö-män lämmin.
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
14:00-18:00 Myymälän järjestelyä
Töissä on ollut meneillään joku ihme suvantovaihe, eikä siltä saralta ole mitään mainitsemisen arvoista kerrottavaa. Lörsötty, lusmuttu ja palloiltu on kyllä oikein olan takaa, sillä järkevää tekemistä ei yksinkertaisesti ole riittänyt jokaisen päivän jokaiselle tunnille (plus viime viikolla oli taas kaksi tet-harjoittelijaa, jotka rohmusivat meidän duunit). Kyllä täällä opitaan ainakin se, miten näytetään kiireiseltä asiakkaan ja pomojen silmissä, jos ei muuta. No, ensi viikolla on taas varmaan toinen ääni kellossa, kun myymälään on luvattu saapuvaksi sellaiset 9000 kappaletta ruusuja.
Tiistaina otettiin töiden jälkeen Wörleinin auto haltuun ja hyrväytettiin Landsbergiin turistikierrokselle. Matka meni mutkattomasti, ja perillä odottivat hienot talot, jotkut ihme linnanmuurit ja tietysti mahtava Lech-joki, joka virtaa Landsbergin läpi. Lechiä kuvattiin edestä ja takaa ja istuen ja maaten. Kävelykierrokseen keskustassa kuuluivat luonnollisesti myös suussasulavat jätskitötteröt. Joen vartta pitkin kulki tunnelmallinen puistotie, ja puskien katveesta tiirasimme nuorisoa kutupaikoillaan. Kyllä täällä teinilaumat näyttävät ihan justiinsa samalta kuin Suomessa hevibändipaitoineen.
Keskiviikkoiltana vedimme pikkukuoharien jälkeen yllemme sukkikset ja mekot, ja suunnistimme kohti Kino Diesseniä. Syynä kosmopoliittiin käytökseen arki-iltana oli tietysti Sinkkuelämää 2 -elokuvan ennakkonäytös. Sinkkarit vetikin salin melkein puolilleen hihitteleviä ja kuhisevia teinimimmejä (sekä yhden kissan), eivätkä saksadubbaukset juuri menoa haitanneet. Kliseisimmissä kohtauksissa kyllä toivoin, etten olisi ymmärtänyt sitäkään vähää. Leffan jälkeen askel kävi kevyesti kotiin asti kohisevassa sateessa.
Eilen vietettiin jälleen lauantaipäivää Augsburgissa. Se on aina vaan ihan mahtava kaupunki! Alkupäivän shoppailun jälkeen lähdimme pyrkimään kohti Fuggereita. Fuggerei on vuonna 1521 Augsburgin sisään perustettu köyhien asuinalue, ja se tunnetaan maailman vanhimpana ”social communityna”. Tehtyämme ensin toivio- ja vessareissun juuri päinvastaiseen suuntaan palasimme lähtöruutuun raatihuoneelle, ja sieltähän Fuggerei löytyikin ihan näpsäkästi. Toden totta! Muurien sisäpuolella oli kuin olikin kahdeksasta kadunpätkästä ja kauniista, keltaisista kivitaloista koostuva asuinyhteisö, kylä kaupungin sisällä. Asuminen maksaa 80 senttiä päivältä, ja asukkaiden odotetaan rukoilevan kolmesti päivässä. Nykypäivänä asukkaiden keski-ikä on 70 vuoden paikkeilla. Oli oma toisen maailmansodan aikainen bunkkeri, kirkko, biergarten. Ja olihan siellä Mozartin isoisoisänkin museoitu asunto! Hauska oli myös sisustettu malliasunto, joka kyllä takapihoineen päivineen vaikutti oikein asumiskelpoiselta. Vähän tuli toisaalta myös hölmö olo siinä kierrellessä, koska niissä taloissa ihan oikeasti asuu ihmisiä, ja turistit sitten siellä joka päivä käyvät pällistelemässä. Toisaalta taas, eipä noin halvalla vuokralla paljoa voi sellaisesta asiasta varmaan rissata. Junaa odotellessa ehdittiin taas hyvin syödä jätskit ja Yorma'sin sämpylät (naurettavasta nimestään huolimatta Yorma's on pelastanut henkemme jo muutaman kerran).
Tänään sitten die Damen sivisti itseään Münchenin museoissa. Ensiksi käytiin nopsasti kokemassa vanha kasvitieteellinen puutarha, joka säväytti monipuolisella nokkos- ja vuohenputkilajikkeistollaan. No oli siellä myös pari isoa neidonhiuspuuta. Siitä suunnattiin sitten Pinakotheken -museokolmikolle. Alte Pinakothekin kokoelma koostuu ihan mielettömästä valikoimasta vanhoja eurooppalaismaalareiden töitä. Itseäni ihastuttivat eritoten Rubensin rehevät ihmishahmot ja ilmeikkäät eläimet. Keskittymisemme hivenen herpaantui saksalaismaalareiden kohdalla, ja mieskasvoisten naisten ja Weihenstephan-kuvabongausten äärellä koko touhu meinasikin mennä ihan mulkeroksi. Siirryttiin hyvän sään aikana Neue Pinakothekiin, joka puolestaan on keskittynyt uudempaan, 1800-1900-luvun taiteeseen. Siellä siis oli ihan oikeita Van Gogheja (auringonkukkamaalaus!) ja erityisesti ikirakkauteni, Monet'n lummemaalaus!!
Jottei koko touhu kuulostaisi liian hohdokkaalta, mainittakoon, että jo Alte Pinakothekin puolestavälistä asti nälkä vaani meitä. Saatavilla ei kuitenkaan ollut kuin kallista ravintolasafkaa, joten päätimme tyytyä pelkkään hengenravintoon. Suolet kurnien päätimme museokierroksen Pinakothek der Moderneen, nykytaiteen museoon. En paljoa liioittele, jos sanon, että vaelsin osan niistä moderneista maalauksista ihan sumussa. Alakerrassa ilmeet kirkastuivat, kun tupsahdimme keskelle kasaritietsikoita ja huonekalumuotoilun helmiä. Alvar Aalloltakin oli siellä parit tuolit ja pöydät, huraa! Näiden voimalla jaksoimme uuteen nousuun, ja se tulikin tarpeeseen, kun piti vielä ehtiä parinkymmenen minuutin päästä lähtevään junaan. Tehtiin uusi pikakävelyn maailmanennätys, kahmaistiin Yormat matkaan ja parkkeerattiin junan penkeille. Pinakothek-reissua suunnitteleville vinkkinä, että ehkä kannattaa varata mieluummin pari päivää kaikkien kolmen museon kiertämiseen. Aikamoinen pläjäys meinaan.
Tiistaina otettiin töiden jälkeen Wörleinin auto haltuun ja hyrväytettiin Landsbergiin turistikierrokselle. Matka meni mutkattomasti, ja perillä odottivat hienot talot, jotkut ihme linnanmuurit ja tietysti mahtava Lech-joki, joka virtaa Landsbergin läpi. Lechiä kuvattiin edestä ja takaa ja istuen ja maaten. Kävelykierrokseen keskustassa kuuluivat luonnollisesti myös suussasulavat jätskitötteröt. Joen vartta pitkin kulki tunnelmallinen puistotie, ja puskien katveesta tiirasimme nuorisoa kutupaikoillaan. Kyllä täällä teinilaumat näyttävät ihan justiinsa samalta kuin Suomessa hevibändipaitoineen.
Keskiviikkoiltana vedimme pikkukuoharien jälkeen yllemme sukkikset ja mekot, ja suunnistimme kohti Kino Diesseniä. Syynä kosmopoliittiin käytökseen arki-iltana oli tietysti Sinkkuelämää 2 -elokuvan ennakkonäytös. Sinkkarit vetikin salin melkein puolilleen hihitteleviä ja kuhisevia teinimimmejä (sekä yhden kissan), eivätkä saksadubbaukset juuri menoa haitanneet. Kliseisimmissä kohtauksissa kyllä toivoin, etten olisi ymmärtänyt sitäkään vähää. Leffan jälkeen askel kävi kevyesti kotiin asti kohisevassa sateessa.
Eilen vietettiin jälleen lauantaipäivää Augsburgissa. Se on aina vaan ihan mahtava kaupunki! Alkupäivän shoppailun jälkeen lähdimme pyrkimään kohti Fuggereita. Fuggerei on vuonna 1521 Augsburgin sisään perustettu köyhien asuinalue, ja se tunnetaan maailman vanhimpana ”social communityna”. Tehtyämme ensin toivio- ja vessareissun juuri päinvastaiseen suuntaan palasimme lähtöruutuun raatihuoneelle, ja sieltähän Fuggerei löytyikin ihan näpsäkästi. Toden totta! Muurien sisäpuolella oli kuin olikin kahdeksasta kadunpätkästä ja kauniista, keltaisista kivitaloista koostuva asuinyhteisö, kylä kaupungin sisällä. Asuminen maksaa 80 senttiä päivältä, ja asukkaiden odotetaan rukoilevan kolmesti päivässä. Nykypäivänä asukkaiden keski-ikä on 70 vuoden paikkeilla. Oli oma toisen maailmansodan aikainen bunkkeri, kirkko, biergarten. Ja olihan siellä Mozartin isoisoisänkin museoitu asunto! Hauska oli myös sisustettu malliasunto, joka kyllä takapihoineen päivineen vaikutti oikein asumiskelpoiselta. Vähän tuli toisaalta myös hölmö olo siinä kierrellessä, koska niissä taloissa ihan oikeasti asuu ihmisiä, ja turistit sitten siellä joka päivä käyvät pällistelemässä. Toisaalta taas, eipä noin halvalla vuokralla paljoa voi sellaisesta asiasta varmaan rissata. Junaa odotellessa ehdittiin taas hyvin syödä jätskit ja Yorma'sin sämpylät (naurettavasta nimestään huolimatta Yorma's on pelastanut henkemme jo muutaman kerran).
Tänään sitten die Damen sivisti itseään Münchenin museoissa. Ensiksi käytiin nopsasti kokemassa vanha kasvitieteellinen puutarha, joka säväytti monipuolisella nokkos- ja vuohenputkilajikkeistollaan. No oli siellä myös pari isoa neidonhiuspuuta. Siitä suunnattiin sitten Pinakotheken -museokolmikolle. Alte Pinakothekin kokoelma koostuu ihan mielettömästä valikoimasta vanhoja eurooppalaismaalareiden töitä. Itseäni ihastuttivat eritoten Rubensin rehevät ihmishahmot ja ilmeikkäät eläimet. Keskittymisemme hivenen herpaantui saksalaismaalareiden kohdalla, ja mieskasvoisten naisten ja Weihenstephan-kuvabongausten äärellä koko touhu meinasikin mennä ihan mulkeroksi. Siirryttiin hyvän sään aikana Neue Pinakothekiin, joka puolestaan on keskittynyt uudempaan, 1800-1900-luvun taiteeseen. Siellä siis oli ihan oikeita Van Gogheja (auringonkukkamaalaus!) ja erityisesti ikirakkauteni, Monet'n lummemaalaus!!
Jottei koko touhu kuulostaisi liian hohdokkaalta, mainittakoon, että jo Alte Pinakothekin puolestavälistä asti nälkä vaani meitä. Saatavilla ei kuitenkaan ollut kuin kallista ravintolasafkaa, joten päätimme tyytyä pelkkään hengenravintoon. Suolet kurnien päätimme museokierroksen Pinakothek der Moderneen, nykytaiteen museoon. En paljoa liioittele, jos sanon, että vaelsin osan niistä moderneista maalauksista ihan sumussa. Alakerrassa ilmeet kirkastuivat, kun tupsahdimme keskelle kasaritietsikoita ja huonekalumuotoilun helmiä. Alvar Aalloltakin oli siellä parit tuolit ja pöydät, huraa! Näiden voimalla jaksoimme uuteen nousuun, ja se tulikin tarpeeseen, kun piti vielä ehtiä parinkymmenen minuutin päästä lähtevään junaan. Tehtiin uusi pikakävelyn maailmanennätys, kahmaistiin Yormat matkaan ja parkkeerattiin junan penkeille. Pinakothek-reissua suunnitteleville vinkkinä, että ehkä kannattaa varata mieluummin pari päivää kaikkien kolmen museon kiertämiseen. Aikamoinen pläjäys meinaan.
lauantai 29. toukokuuta 2010
Suuri junaoivallus
Elämä ei ole niin vakavaa, se on vain elämää. Jos lakkaisi stressaamasta, suorittamasta ja murehtimasta pikkujuttuja, jäisi paljon enemmän aikaa ja energiaa nauttia elämästä ja keskittyä oikeisiin asioihin. Mä olen jo jonkin verran päässyt irti suorittamisesta ja täydellisyyden tavoittelusta, ja vieläkin olisi varaa löysätä. Usein mä vielä stressaan eniten niitä asioita, jotka ovat oikean elämän ja tulevaisuuden kannalta aika mitättömiä, niinkuin jotain tenttiä. Mitä väliä sillä ikinä on, sainko joskus jostain tentistä ykkösen vai kolmosen, jos se nyt kuitenkin läpi on mennyt. Tai mitä väliä sillä on, että käytiinkö me joka ikinen viikonloppu ja vapaapäivä jossain uudessa paikassa sivistymässä, jos kuitenkin ollaan nautittu ja viihdytty. Kaikista hirveintä on nimenomaan se suorittaminen, ja kenen takia sitä oikein tehdään? Kuka mun elämää elää?
Näistä asioista keskusteltiin tänään junassa matkalla Augsburgiin, ja halusin kirjoittaa ne tänne itselleni muistiin. Ai että, me ollaan upeita naisia!
Näistä asioista keskusteltiin tänään junassa matkalla Augsburgiin, ja halusin kirjoittaa ne tänne itselleni muistiin. Ai että, me ollaan upeita naisia!
maanantai 24. toukokuuta 2010
Katotaan miten ämmien käy
Tällä viikolla tuli varmaan ennätys vierailluissa paikoissa: 5. Sillä erotuksella, että lasken vierailuksi satamassa käymisen maihin nousematta ja maanantain osaksi viime viikkoa. No hei, ei täällä nyt niin nuukaa ole.
Keskiviikkona töissä ladattiin kuorma-auto täyteen bonsaivaahteroita, syreenejä, kanukoita, magnolioita, ruusuja, lupiineja ja kesäkukkia. Koko urakka vei joku neljä tuntia, ja lopputuloksena olikin käytännöllisesti ja varsin oikeaoppisesti pakattu ja sidottu kuorma. Torstaiaamun sarastaessa sitten minä ja pomo nousimme Lkw:n kyytiin ja lähdimme köröttelemään kohti Fürstenfeldbruckia, jossa olivat alkamassa suuret puutarhamessut. Tämä meidän pomo on muuten aika raakalainen liikenteessä. Tai siis, ei mua hirvittäisi, että joku ajaisi yhtä aikaa kuorma-autoa, joisi kahvia, söisi bretzeliä ja raapisi selkäänsä, jos pysyttäisiin oikealla kaistalla. Ja vielä edellisenä päivänä samainen herra oli ollut mun kyydissä ihan paniikissa, kun ajoin meidät rautatieasemalle sitä rekkaa hakemaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin perille sulkuviivoja ja pientareita pitkinkin. Fürstenfeldbruckissa purimme kuorman ja väsäsimme Wörleinille hienon myyntipisteen messualueelle. Kaatosateessa, tottakai. Ja seuraavana aamuna en meinannut saada paitaa päälleni, taisivat ne aidan yli nostellut köynnösruusut olla vähän liian kova luu meikäläisen vasta kehittyville hauiksille.
Perjantaina oltiin muutaman työkaverin kanssa Ritarin kotona iltaa istumassa. Hän loihti meille illallista alkusalaatteineen ja jälkiruokineen, ja oli oikein mukavaa. Mä rakastan asuntoja, joissa nää ihmiset asuu, varsinkin maaseudulla! Nuorikin ihminen voi asua todella kodikkaassa kattohuoneistossa, jossa on oma parveke. Toisaalta, onkohan täällä maalla edes mahdollista löytää muunlaisia taloja kuin tällaisia alppimajoja... Kuskinamme toiminut Halinalle osoittautui jo menomatkalla aivan seinähulluksi autoilijaksi, ja niinpä minä, Tuulia ja Lainelautailija päätimme suosiolla hipsiä jalkaisin kotiin yön hämärissä.
Lauantaisen päiväretkemme kohde oli tällä kertaa legendaarinen Garmisch-Partenkirchen. Hienon kelinkin se teki kuin tilauksesta. Olisittepa nähneet meidät junassa, kun Alpit alkoivat ensi kertaa näkyä kunnolla! Emme olleet pysyä nahoissamme. Siis! Miten ihmiset voivat olla niin tyynenä, kun näkyy sellaiset maisemat? Miten joku voi kehdata lukea sanomalehteä, kun ikkunasta näkyy jylhä vuoristomaisema? Mun henkeni salpautuisi Alpeista, vaikka olisin asunut niiden juurella 70 vuotta. Perillä G-P:ssä kierrettiin Partenkirchenin keskusta pariin kertaan ja himoittiin alppikrääsää (no hei, kyllä siinä tilanteessa on lupa olla turisti), ja kamerat lauloi.
Kun Alppeja käydään katsomassa, niin käydään sitten kunnolla. Tarvoimme autotienviertä Wankbahn-kylttien ohjaamina, kunnes lopulta pääsimme Wank-vuoren juurelle lipunmyyntirakennukselle. Hissiliput ostettuamme siirryimme hissien lähtöpaikalle, jossa odotti ensimmäinen yllätys. Hämärä ”luola”, jossa oli hissikoreja odottamassa. Ei huolehtivaa henkilökuntaa lähettämässä turvallisesti matkaan, ei toimintaohjeita. Itse asiassa me oltiin sillä hetkellä ainoat matkustajatkin. Istuimme sisään yhteen hisseistä sydämet kurkussa, sillä ovia ei saanut suljettua sisäpuolelta, ja ikkunaluukkukin retkotti auki. Mitä jos me mennään ylös asti ovi ja ikkuna selällään. Pyörrytti. Onneksi yrittäessämme sulkea ikkunaa paikalle paukkasi setä, joka tokaistuaan ”Finger weg!” paiskasi ikkunan kiinni. Ja kyllä ne ovetkin sitten sulkeutuivat (ainakin puoliksi automaattisesti, en jäänyt odottamaan vaan revin ne itse kiinni asti).
Alkumatkan huipulle roikuimme kahvoissa ja penkinreunoissa. Sitten otin kameralla kuvia selkäni takaa Garmisch-Partenkirchenin ilmakuvasta katsomatta sinne. Loppumatkasta jopa uskalsin kääntyä ja kuvata vasemmalla kädellä, oikea käsi hikisenä kahvaa puristaen.
Mutta viimeistään hissin kohottua 1780 metriin Wankin huipulle pelko vaihtui riemuksi. Mitkä maisemat! Mahtavat lumihuippuiset Alpit joka puolella, ja alhaalla kyliä minikokoisena! Myös meidän huipullamme oli vielä nuoskalunta. Mua puri alppikärpänen, ehdottomasti. Hissimatka alas tultiinkin sitten jo tosi reteinä ja uhoa uhkuen - die Damen Alpeilla, mites nyt suu pannaan?? Seuraavaksi täytyy kyllä päästä Zugspitzelle.
Eilen sunnuntaina oli ollut suunnitelmana mennä Müncheniin kemuilemaan, mutta aikeet kariutuivat, kun FC Bayernin lauantaisten häviöjuhlien väsyttämältä juhlaseuraltamme ei löytynytkään enää turnajaiskestävyyttä. Lörsöiltiinkin sitten koti-Diessenissä ilta oikein hienosti. Pitsaa, kaljaa, hienot mekot ja sukkikset päällä, ja telkkarissa dubattu Sinkkuelämää -leffa. Aika täydellistä. Myös Lionel Richie ratsasti aasilla saksalaistelkkarin myöhäisillassa.
Tänään maanantaina oli vielä kolmas vapaapäivä Pfingstmonntagin ansiosta. Säässä ei taaskaan valittamista, aivan mahtava aurinkopäivä! Teimme kävelyretken viereiseen St. Albanin kylään, jossa ei kyllä ollut oikein mitään luostaria, lastenkotia ja uimarantaa suurempaa koettavaa. Palattuamme Diesseniin menimme syömään jätskiannoksia rantaan, jossa olikin koko kaupunki viettämässä helluntaimaanantaita. Ihailtiin eksoottisia sorsia ja hanhia, ja kun laituriin pysähtyi Ammersee-järvellä risteilevä siipiratasalus, päätettiin hypätä kyytiin. Olikin oikein rattoisa ”risteily” järvellä, Riederaun sataman kautta Herrschingiin ja takaisin. Aijai. Ja taas rusketin itseeni sellaiset T-paidan rajat, ettei paremmasta väliä.
Keskiviikkona töissä ladattiin kuorma-auto täyteen bonsaivaahteroita, syreenejä, kanukoita, magnolioita, ruusuja, lupiineja ja kesäkukkia. Koko urakka vei joku neljä tuntia, ja lopputuloksena olikin käytännöllisesti ja varsin oikeaoppisesti pakattu ja sidottu kuorma. Torstaiaamun sarastaessa sitten minä ja pomo nousimme Lkw:n kyytiin ja lähdimme köröttelemään kohti Fürstenfeldbruckia, jossa olivat alkamassa suuret puutarhamessut. Tämä meidän pomo on muuten aika raakalainen liikenteessä. Tai siis, ei mua hirvittäisi, että joku ajaisi yhtä aikaa kuorma-autoa, joisi kahvia, söisi bretzeliä ja raapisi selkäänsä, jos pysyttäisiin oikealla kaistalla. Ja vielä edellisenä päivänä samainen herra oli ollut mun kyydissä ihan paniikissa, kun ajoin meidät rautatieasemalle sitä rekkaa hakemaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin perille sulkuviivoja ja pientareita pitkinkin. Fürstenfeldbruckissa purimme kuorman ja väsäsimme Wörleinille hienon myyntipisteen messualueelle. Kaatosateessa, tottakai. Ja seuraavana aamuna en meinannut saada paitaa päälleni, taisivat ne aidan yli nostellut köynnösruusut olla vähän liian kova luu meikäläisen vasta kehittyville hauiksille.
Perjantaina oltiin muutaman työkaverin kanssa Ritarin kotona iltaa istumassa. Hän loihti meille illallista alkusalaatteineen ja jälkiruokineen, ja oli oikein mukavaa. Mä rakastan asuntoja, joissa nää ihmiset asuu, varsinkin maaseudulla! Nuorikin ihminen voi asua todella kodikkaassa kattohuoneistossa, jossa on oma parveke. Toisaalta, onkohan täällä maalla edes mahdollista löytää muunlaisia taloja kuin tällaisia alppimajoja... Kuskinamme toiminut Halinalle osoittautui jo menomatkalla aivan seinähulluksi autoilijaksi, ja niinpä minä, Tuulia ja Lainelautailija päätimme suosiolla hipsiä jalkaisin kotiin yön hämärissä.
Lauantaisen päiväretkemme kohde oli tällä kertaa legendaarinen Garmisch-Partenkirchen. Hienon kelinkin se teki kuin tilauksesta. Olisittepa nähneet meidät junassa, kun Alpit alkoivat ensi kertaa näkyä kunnolla! Emme olleet pysyä nahoissamme. Siis! Miten ihmiset voivat olla niin tyynenä, kun näkyy sellaiset maisemat? Miten joku voi kehdata lukea sanomalehteä, kun ikkunasta näkyy jylhä vuoristomaisema? Mun henkeni salpautuisi Alpeista, vaikka olisin asunut niiden juurella 70 vuotta. Perillä G-P:ssä kierrettiin Partenkirchenin keskusta pariin kertaan ja himoittiin alppikrääsää (no hei, kyllä siinä tilanteessa on lupa olla turisti), ja kamerat lauloi.
Kun Alppeja käydään katsomassa, niin käydään sitten kunnolla. Tarvoimme autotienviertä Wankbahn-kylttien ohjaamina, kunnes lopulta pääsimme Wank-vuoren juurelle lipunmyyntirakennukselle. Hissiliput ostettuamme siirryimme hissien lähtöpaikalle, jossa odotti ensimmäinen yllätys. Hämärä ”luola”, jossa oli hissikoreja odottamassa. Ei huolehtivaa henkilökuntaa lähettämässä turvallisesti matkaan, ei toimintaohjeita. Itse asiassa me oltiin sillä hetkellä ainoat matkustajatkin. Istuimme sisään yhteen hisseistä sydämet kurkussa, sillä ovia ei saanut suljettua sisäpuolelta, ja ikkunaluukkukin retkotti auki. Mitä jos me mennään ylös asti ovi ja ikkuna selällään. Pyörrytti. Onneksi yrittäessämme sulkea ikkunaa paikalle paukkasi setä, joka tokaistuaan ”Finger weg!” paiskasi ikkunan kiinni. Ja kyllä ne ovetkin sitten sulkeutuivat (ainakin puoliksi automaattisesti, en jäänyt odottamaan vaan revin ne itse kiinni asti).
Alkumatkan huipulle roikuimme kahvoissa ja penkinreunoissa. Sitten otin kameralla kuvia selkäni takaa Garmisch-Partenkirchenin ilmakuvasta katsomatta sinne. Loppumatkasta jopa uskalsin kääntyä ja kuvata vasemmalla kädellä, oikea käsi hikisenä kahvaa puristaen.
Mutta viimeistään hissin kohottua 1780 metriin Wankin huipulle pelko vaihtui riemuksi. Mitkä maisemat! Mahtavat lumihuippuiset Alpit joka puolella, ja alhaalla kyliä minikokoisena! Myös meidän huipullamme oli vielä nuoskalunta. Mua puri alppikärpänen, ehdottomasti. Hissimatka alas tultiinkin sitten jo tosi reteinä ja uhoa uhkuen - die Damen Alpeilla, mites nyt suu pannaan?? Seuraavaksi täytyy kyllä päästä Zugspitzelle.
Eilen sunnuntaina oli ollut suunnitelmana mennä Müncheniin kemuilemaan, mutta aikeet kariutuivat, kun FC Bayernin lauantaisten häviöjuhlien väsyttämältä juhlaseuraltamme ei löytynytkään enää turnajaiskestävyyttä. Lörsöiltiinkin sitten koti-Diessenissä ilta oikein hienosti. Pitsaa, kaljaa, hienot mekot ja sukkikset päällä, ja telkkarissa dubattu Sinkkuelämää -leffa. Aika täydellistä. Myös Lionel Richie ratsasti aasilla saksalaistelkkarin myöhäisillassa.
Tänään maanantaina oli vielä kolmas vapaapäivä Pfingstmonntagin ansiosta. Säässä ei taaskaan valittamista, aivan mahtava aurinkopäivä! Teimme kävelyretken viereiseen St. Albanin kylään, jossa ei kyllä ollut oikein mitään luostaria, lastenkotia ja uimarantaa suurempaa koettavaa. Palattuamme Diesseniin menimme syömään jätskiannoksia rantaan, jossa olikin koko kaupunki viettämässä helluntaimaanantaita. Ihailtiin eksoottisia sorsia ja hanhia, ja kun laituriin pysähtyi Ammersee-järvellä risteilevä siipiratasalus, päätettiin hypätä kyytiin. Olikin oikein rattoisa ”risteily” järvellä, Riederaun sataman kautta Herrschingiin ja takaisin. Aijai. Ja taas rusketin itseeni sellaiset T-paidan rajat, ettei paremmasta väliä.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Tahdotko, että sut kasveja toimittamaan veisin
"Ihmisenä oleminen on täällä helpompaa."
-Tuulia Töpfermarktilla
Päivittely on ollut vähän katkolla, koska on ollut niin monenlaista touhuttavaa. Töiden lisäksi on tullut seikkailtua niin Diessenissä, Münchenissä, Freisingissa kuin Augsburgissakin. Müncheniin uskaltauduimme vapun jälkeen viime lauantaina, ja vietimme jälleen shoppailupäivän. Vai mitäköhän mä ees ostin? Eikun joo, ainakin kengät. Ja housut. Niinhän se olikin. Mä ihan oikeasti kuvittelin, että noi Knoxin tennarit kestävät koko kolme kuukautta edustuskelpoisina vapaa-ajan kenkinä, vaan toisin kävi. Viime viikkoisen Freisingin-reissun jälkeen ne olivat aika, sanoisinko, elämäänähneen näköiset. Ja märät, kiitos kostean baijerilaiskevään.
Ja siis. Mitä mä oikein kuvittelin, kun lähdin matkaan pelkkä Didriksonsin sadetuulitakki päälläni? Että en onnistuisi likaamaan sitä tuolla töissä? Että me ei ikinä lähdettäisi Wörleinin ulkopuolelle? Että saattaisi olla hivenen epämukava tilanne astua cocktailbaariin tai ravintolaan tuulitakissa, jossa on lannoite- ja multatahroja ja jonka hihansuut ovat nyppyyntyneet ruusujen piikeissä? Olisihan se kankainen kesätakki vienyt ihan hirveästi tilaa matkalaukussa. Ja eihän nyt Saksassa ole ikinä kylmä, ei edes keskellä yötä tihkusateessa. Mä olin niin väärässä. Tuuliakin oli väärässä. Sen johdosta on syntynyt jopa uusi käsite, sporty jackets. Ne on ne meidän sontaiset tuulitakit, jotka me ollaan heitetty niskaan tai laukkuun aina vapaa-ajan viettoon lähtiessä, ja joille työkaverit ovat saaneet hirnua. Nojoo, tänään tuli hirnumiselle stoppi, kun Augsburg-keikallamme löydettiin vapaa-ajan takit. Niissä ei ole valkoisia lannoitetahroja eikä kuivunutta kuravettä. (Kiitos silti, Didriksons, maailman täydellisimmästä työ- ja sadetakista!)
Freisingista vielä. Viime torstai-iltapäivänä Ritari ja Lainelautailija (nimet muutettu) tulivat kysymään, että ollaanko me spontaaneja tyyppejä. Tunnin päästä olisi lähtö Weihenstephaniin AMK-kevätkemuihin, ja pomo oli käskenyt heitä ottamaan meidät mukaan. Jos spontaanius tarkoittaa sitä, että pääsee luvalla töistä 2h aikaisemmin tutustumaan legendaariseen Weihenstephanin yliopistoon hyvässä seurassa, niin kyllä kai kuka tahansa on spontaani. Matkalla poikettiin katsomassa vähän makee barokkilinna Schloss Dachau vähän vaiheessa olevine barokkipuutarhoineen. Ja mikä parasta, Freisingia lähestyessämme myös taivaalle nousevien lentsikoiden määrä lisääntyi. Ritari luuli, että ihasteltiin ja huokailtiin tien vieressä olevaa keltaista rapsipeltoa, mutta itse asiassa tiirasimmekin nousussa olevaa Airberlinin konetta. Kemut olivat isot ja hyvät, ja aamulla heräiltyämme köröteltiin takaisin Diesseniin kevyet 170 km/h lasissa Autobahnia pitkin.
Helatorstai oli ihana pikkuviikonloppu. Keskiviikkoilta vietettiin Norjalaisen kanssa äärimmäisen nopeaa (20-100 kbps) nettiyhteyttä ihmetellen ja Sunsetissa luuhaten. Torstai valkeni perinteisen tihkuisena ja harmaana, ja minä ja Tuulia suuntasimme sporty jacketeinemme Diessenin kuuluisalle Töpfermarktille. Kyseessä ovat siis vuotuiset keramiikkamarkkinat, joiden aikana rannan täyttävät kymmenet tuhannet vierailijat sekä n. 150 keramiikkataiteilijaa teoksineen. Kierreltiin kojuja, mutta nälkä vaivasi meitä, emmekä osanneet ajatella keramiikan ostamista ennen ruokaa (tutustukaa Maslow'n tarvehierarkiaan). Kevätkääryleiden lisäksi käteen jäi siis vain läjä taideteoksista ja purnukoista räpsittyjä valokuvia. Hienojahan ne oli kuin mitkä. Illalla katsottiin vielä Norjalaisen kanssa ”jalkapalloa” eli American Dadia, Simpsoneita ja Futuramaa. Ja siinä yhdeksän maissa nukkumaan kulttuuripläjäysten (ja edellisyön lyhyiden unien) uuvuttamana.
Eilen oltiin Rebeccan, Oliverin, Alexin ja puolalaisten kanssa syömässä ja istuskelemassa Fuchs und Hasissa. Ei bileitä tällä kertaa, vaan oikein makoisaa gulassia ja sitä kuuluisaa sämpylästä tehtyä knödeliä popsimme. Sehr bayerisch. Ja tänään sitten shoppailtiin armottomasti Augsburgissa. Mää rakastan sitä kaupunkia! Ei Rebecca soopaa puhunut, kun kehui sitä Müncheniä paremmaksi ostospaikaksi. Siinä yhdistyy suhtmukavan kokoinen keskusta, kauniit vanhat talot, historiallinen tunnelma ja mahtava valikoima kauppoja. Vähän kuin Baijerin Tampere. Kymppi plus, suosittelen. Ja mikä parasta, Bayerische Regiobahn ajaa sinne tunnissa Diessenistä ilman vaihtoja.
Lopuksi muuten vielä pari valikoitua juttua. Käytiin viime lauantaina Münchenin päälle diesseniläisessä kiinalaisravintolassa, ja saatiin elämämme ensimmäiset onnenkeksit! Sitä riemua. Mä oon vain nähnyt onnenkeksejä joissain Aku Ankoissa.
Toisekseen, treenattiin samaisena iltana myös Mäxchen -noppapeliä (ja jorattiin Jean S:ää ja Anna Erikssonia, mutta se ei ole nyt olennaista). Meillä ei ollut noppia, mutta kas Codetabs -pakkauksen pahvikuorista ja maalarinteipistä sellaiset syntyivät. Sekoituskupiksi teemuki, ja jo kelpaa otella.
-Tuulia Töpfermarktilla
Päivittely on ollut vähän katkolla, koska on ollut niin monenlaista touhuttavaa. Töiden lisäksi on tullut seikkailtua niin Diessenissä, Münchenissä, Freisingissa kuin Augsburgissakin. Müncheniin uskaltauduimme vapun jälkeen viime lauantaina, ja vietimme jälleen shoppailupäivän. Vai mitäköhän mä ees ostin? Eikun joo, ainakin kengät. Ja housut. Niinhän se olikin. Mä ihan oikeasti kuvittelin, että noi Knoxin tennarit kestävät koko kolme kuukautta edustuskelpoisina vapaa-ajan kenkinä, vaan toisin kävi. Viime viikkoisen Freisingin-reissun jälkeen ne olivat aika, sanoisinko, elämäänähneen näköiset. Ja märät, kiitos kostean baijerilaiskevään.
Ja siis. Mitä mä oikein kuvittelin, kun lähdin matkaan pelkkä Didriksonsin sadetuulitakki päälläni? Että en onnistuisi likaamaan sitä tuolla töissä? Että me ei ikinä lähdettäisi Wörleinin ulkopuolelle? Että saattaisi olla hivenen epämukava tilanne astua cocktailbaariin tai ravintolaan tuulitakissa, jossa on lannoite- ja multatahroja ja jonka hihansuut ovat nyppyyntyneet ruusujen piikeissä? Olisihan se kankainen kesätakki vienyt ihan hirveästi tilaa matkalaukussa. Ja eihän nyt Saksassa ole ikinä kylmä, ei edes keskellä yötä tihkusateessa. Mä olin niin väärässä. Tuuliakin oli väärässä. Sen johdosta on syntynyt jopa uusi käsite, sporty jackets. Ne on ne meidän sontaiset tuulitakit, jotka me ollaan heitetty niskaan tai laukkuun aina vapaa-ajan viettoon lähtiessä, ja joille työkaverit ovat saaneet hirnua. Nojoo, tänään tuli hirnumiselle stoppi, kun Augsburg-keikallamme löydettiin vapaa-ajan takit. Niissä ei ole valkoisia lannoitetahroja eikä kuivunutta kuravettä. (Kiitos silti, Didriksons, maailman täydellisimmästä työ- ja sadetakista!)
Freisingista vielä. Viime torstai-iltapäivänä Ritari ja Lainelautailija (nimet muutettu) tulivat kysymään, että ollaanko me spontaaneja tyyppejä. Tunnin päästä olisi lähtö Weihenstephaniin AMK-kevätkemuihin, ja pomo oli käskenyt heitä ottamaan meidät mukaan. Jos spontaanius tarkoittaa sitä, että pääsee luvalla töistä 2h aikaisemmin tutustumaan legendaariseen Weihenstephanin yliopistoon hyvässä seurassa, niin kyllä kai kuka tahansa on spontaani. Matkalla poikettiin katsomassa vähän makee barokkilinna Schloss Dachau vähän vaiheessa olevine barokkipuutarhoineen. Ja mikä parasta, Freisingia lähestyessämme myös taivaalle nousevien lentsikoiden määrä lisääntyi. Ritari luuli, että ihasteltiin ja huokailtiin tien vieressä olevaa keltaista rapsipeltoa, mutta itse asiassa tiirasimmekin nousussa olevaa Airberlinin konetta. Kemut olivat isot ja hyvät, ja aamulla heräiltyämme köröteltiin takaisin Diesseniin kevyet 170 km/h lasissa Autobahnia pitkin.
Helatorstai oli ihana pikkuviikonloppu. Keskiviikkoilta vietettiin Norjalaisen kanssa äärimmäisen nopeaa (20-100 kbps) nettiyhteyttä ihmetellen ja Sunsetissa luuhaten. Torstai valkeni perinteisen tihkuisena ja harmaana, ja minä ja Tuulia suuntasimme sporty jacketeinemme Diessenin kuuluisalle Töpfermarktille. Kyseessä ovat siis vuotuiset keramiikkamarkkinat, joiden aikana rannan täyttävät kymmenet tuhannet vierailijat sekä n. 150 keramiikkataiteilijaa teoksineen. Kierreltiin kojuja, mutta nälkä vaivasi meitä, emmekä osanneet ajatella keramiikan ostamista ennen ruokaa (tutustukaa Maslow'n tarvehierarkiaan). Kevätkääryleiden lisäksi käteen jäi siis vain läjä taideteoksista ja purnukoista räpsittyjä valokuvia. Hienojahan ne oli kuin mitkä. Illalla katsottiin vielä Norjalaisen kanssa ”jalkapalloa” eli American Dadia, Simpsoneita ja Futuramaa. Ja siinä yhdeksän maissa nukkumaan kulttuuripläjäysten (ja edellisyön lyhyiden unien) uuvuttamana.
Eilen oltiin Rebeccan, Oliverin, Alexin ja puolalaisten kanssa syömässä ja istuskelemassa Fuchs und Hasissa. Ei bileitä tällä kertaa, vaan oikein makoisaa gulassia ja sitä kuuluisaa sämpylästä tehtyä knödeliä popsimme. Sehr bayerisch. Ja tänään sitten shoppailtiin armottomasti Augsburgissa. Mää rakastan sitä kaupunkia! Ei Rebecca soopaa puhunut, kun kehui sitä Müncheniä paremmaksi ostospaikaksi. Siinä yhdistyy suhtmukavan kokoinen keskusta, kauniit vanhat talot, historiallinen tunnelma ja mahtava valikoima kauppoja. Vähän kuin Baijerin Tampere. Kymppi plus, suosittelen. Ja mikä parasta, Bayerische Regiobahn ajaa sinne tunnissa Diessenistä ilman vaihtoja.
Lopuksi muuten vielä pari valikoitua juttua. Käytiin viime lauantaina Münchenin päälle diesseniläisessä kiinalaisravintolassa, ja saatiin elämämme ensimmäiset onnenkeksit! Sitä riemua. Mä oon vain nähnyt onnenkeksejä joissain Aku Ankoissa.
Toisekseen, treenattiin samaisena iltana myös Mäxchen -noppapeliä (ja jorattiin Jean S:ää ja Anna Erikssonia, mutta se ei ole nyt olennaista). Meillä ei ollut noppia, mutta kas Codetabs -pakkauksen pahvikuorista ja maalarinteipistä sellaiset syntyivät. Sekoituskupiksi teemuki, ja jo kelpaa otella.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Hiuksissa pihkaa
Obatzter, baijerilainen biergartenjuusto. Oon ehkä löytänyt kaikkien leivänpäällisten kuninkaan. Pääsimme kokeilemaan Obatzteria ensi kertaa pari viikkoa sitten, kun työkaverimme Ritari toi sitä siskonsa tekemänä meille maistettavaksi. Kyseessä on siis camembertin, jonkun muun juuston ja voin sekoitus, joka on maustettu sipulilla, paprikalla sun muilla mausteilla. Siis äärettömän terveellistä ja ravitsevaa. Ja nyt tulee tunnustus: Löysin sitä tänään Penny-Marktista enkä malttanut odottaa kämpille asti, vaan kaivoin sitä sormella purkista kotimatkan ajan.
Viikonloppu oli ja meni jälleen, ja kuukausikin ehti vaihtua toukokuuksi kuin huomaamatta! Meidän vappu meni jälleen seikkaillessa pitkin poikin, ja koko viikonloppu tuntuikin paljon pidemmältä kuin oikeasti olikaan. Perjantai-iltana olimme Rebeccan ja kumppaneiden kanssa Dettenhofenissa tutustumassa Fuchs und Has -nimiseen ravintola-baariin. Se on tehty maatalorakennukseen, ja kerran kuussa siellä sitten kemutetaan livemusiikin kera. Tällä kertaa lauteille nousi joku sikanaamareihin pukeutunut, kontrabassolla, rumpukoneella ja megafoonilla varustautunut bändi, sekä futuristipumppu, joilla oli jotkut lasersotaliivit ja hunajamelonien näköiset päähineet. Ja muuten, Fuchs und Hasista saa ehkä maailman mahtavimmat täytepatongit. Lauantaina sitten suunnattiin Norjalaisen kyydillä Müncheniin viettämään Erste Maita hänen müncheniläiskavereidensa kanssa. Sateisesta säästä huolimatta oli aikas hyvä meno. Ja tulipa jopa koettua legendaarinen saksalainen biergartenkulttuuri. Lisätietoja saa kysymällä.
Mut joo tosiaan, johan sitä ihanaa kesäkeliä alkuun riittikin. Nyt täällä on satanut perjantaista asti melkein taukoamatta, ja perjantai-iltana myös ukkonen jyristeli melkein päällä. Mä oon niin kypsä tähän sateeseen, ainakin tämänpäiväisen ruusumaalla likoamisen jälkeen. Onneksi on sentään kunnon suht hiostamaton sadeasu. Ja työpaikan tarjoamat kumisaappaat ovat ehkä maailman mukavimmat jalassa (ja ne kopisevat hauskasti kuin korkokengät). Tänään tosin aamupäivän hirvittävässä nauruhepulissa irtosi naurut Olkiluoto-lookistamme, eli vihreiden saappaiden päälle vedetyistä sadehousujen lahkeista, suojahanskoista ja hupusta.
Ja sitten vielä pari työasiaa, koska nehän ovat aina kaikkein kiinnostavimpia. Oon tullut tutuksi Wörleinin maskottikulkuneuvon, Piaggio Apen kanssa. Se on ikivanha, pieni ja vihreä kolmipyöräinen "auto", jossa on maailman reistailevimmat vaihteet, osittain toimivat ovet ja mainio avolava vaikkapa raskaiden tiilien tai haisevien perunasäkkien kuljettamiseen. Kun Piaggio tulee, sen kuulee jo kaukaa äänestä. Ehkä Wörleinin kokoinen yritys olisi tosin voinut satsata vaikkapa pariin edustavaan Kubotaan mieluummin kuin hikiseen rämäkolmipyöräiseen, mutta kyllä se toisaalta on ihan liian symppis menopeli suitsait hyljättäväksi. Pitäisiköhän mun ruveta isona keräilemään Piaggioita?
Entä se toinen työasia? No siis, hoidettiin tuossa Tuulian kanssa vähän bonsaimäntyjä. Sellaisia tuhannen, parin tuhannen euron hintaisia. Vähän vaikee olla vaatimaton, kun ollaan vaan niin turkasen taitavia.
Meidän ihana Ammersee-järvi.
Viikonloppu oli ja meni jälleen, ja kuukausikin ehti vaihtua toukokuuksi kuin huomaamatta! Meidän vappu meni jälleen seikkaillessa pitkin poikin, ja koko viikonloppu tuntuikin paljon pidemmältä kuin oikeasti olikaan. Perjantai-iltana olimme Rebeccan ja kumppaneiden kanssa Dettenhofenissa tutustumassa Fuchs und Has -nimiseen ravintola-baariin. Se on tehty maatalorakennukseen, ja kerran kuussa siellä sitten kemutetaan livemusiikin kera. Tällä kertaa lauteille nousi joku sikanaamareihin pukeutunut, kontrabassolla, rumpukoneella ja megafoonilla varustautunut bändi, sekä futuristipumppu, joilla oli jotkut lasersotaliivit ja hunajamelonien näköiset päähineet. Ja muuten, Fuchs und Hasista saa ehkä maailman mahtavimmat täytepatongit. Lauantaina sitten suunnattiin Norjalaisen kyydillä Müncheniin viettämään Erste Maita hänen müncheniläiskavereidensa kanssa. Sateisesta säästä huolimatta oli aikas hyvä meno. Ja tulipa jopa koettua legendaarinen saksalainen biergartenkulttuuri. Lisätietoja saa kysymällä.
Mut joo tosiaan, johan sitä ihanaa kesäkeliä alkuun riittikin. Nyt täällä on satanut perjantaista asti melkein taukoamatta, ja perjantai-iltana myös ukkonen jyristeli melkein päällä. Mä oon niin kypsä tähän sateeseen, ainakin tämänpäiväisen ruusumaalla likoamisen jälkeen. Onneksi on sentään kunnon suht hiostamaton sadeasu. Ja työpaikan tarjoamat kumisaappaat ovat ehkä maailman mukavimmat jalassa (ja ne kopisevat hauskasti kuin korkokengät). Tänään tosin aamupäivän hirvittävässä nauruhepulissa irtosi naurut Olkiluoto-lookistamme, eli vihreiden saappaiden päälle vedetyistä sadehousujen lahkeista, suojahanskoista ja hupusta.
Ja sitten vielä pari työasiaa, koska nehän ovat aina kaikkein kiinnostavimpia. Oon tullut tutuksi Wörleinin maskottikulkuneuvon, Piaggio Apen kanssa. Se on ikivanha, pieni ja vihreä kolmipyöräinen "auto", jossa on maailman reistailevimmat vaihteet, osittain toimivat ovet ja mainio avolava vaikkapa raskaiden tiilien tai haisevien perunasäkkien kuljettamiseen. Kun Piaggio tulee, sen kuulee jo kaukaa äänestä. Ehkä Wörleinin kokoinen yritys olisi tosin voinut satsata vaikkapa pariin edustavaan Kubotaan mieluummin kuin hikiseen rämäkolmipyöräiseen, mutta kyllä se toisaalta on ihan liian symppis menopeli suitsait hyljättäväksi. Pitäisiköhän mun ruveta isona keräilemään Piaggioita?
Entä se toinen työasia? No siis, hoidettiin tuossa Tuulian kanssa vähän bonsaimäntyjä. Sellaisia tuhannen, parin tuhannen euron hintaisia. Vähän vaikee olla vaatimaton, kun ollaan vaan niin turkasen taitavia.
Meidän ihana Ammersee-järvi.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Joonas
Erityisterveisiä sinulle! Kiitos että jaksat olla ihana ikävästä ja rajallisista yhteydenpitomahdollisuuksista huolimatta. On helppo olla levollisin mielin täällä, kun tiedän, että ymmärrät sen.
Bis später, heinäkuussa nähdään :)
Bis später, heinäkuussa nähdään :)
Kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella
Työpäivät alkavat pikkuhiljaa maistua paremmilta ja paremmilta. Jos kielen ja ymmärtämisen kanssa onkin vielä vähän ongelmia, eivät ne ole enää mitään alkupäiviin verrattuna. Tosin tietysti vieläkin on melkein joka päivä hetkiä, joina vaan pyöritään ympyrää, siirretään kukkaruukkua millimetri sinne tai tänne, tai muuten vain yritetään näyttää kiireisiltä. Ja työtehtäviä, joissa ei tunnu olevan mitään tolkkua. Mutta hei, samahan se meille on, asetellaanko ne ruusut sinne matoille kerran vai kymmenen kertaa. Ja täytyy yrittää ajatella, että kettumaiset kokemukset ovat niitä kaikkein kehittävimpiä. Motivaatiota lisäävät myös upeat kesäkukat, joita olemme kuluneella viikolla päässeet purkamaan rullakoista pöydille. Muotia tuntuu olevan kasvien kasvattaminen pienen puun muotoon. Kesäkoisopuita, tulikruunupuita, markettapuita sun muita voitte ostaa Wörleinista.
Lauantaina tehtiin taas päiväretki, tällä kertaa Dachaun keskitysleirille. Junalla matkustamisessahan olemme jo ihan konkareita viimeviikkoisen Münchenin-reissun ansiosta. Siispä osasimme jopa vaihtaa junaa Münchenin asemalla ja pääsimme onnellisesti Dachaun asemalle. Asemalta keskitysleirille kanssamme matkusti bussilastillinen kauniita amerikkalaisteinejä (”Oh my God, like totally”).
Päivä oli helteinen, ja keskitysleiri valtava. Vai mitä sanaa siitä pitäisi käyttää? Vaikuttava, koskettava, pelottava, ahdistava? Vai tarvitseeko sanoa mitään? Harvoinpa on paahteinen hiekka-aukio herättänyt niin paljon kysymyksiä. Krematorioiden kupeessa oli upean kaunis puistometsikkö muratin peittämine puineen ja kyltteineen: Teloituspaikka ja kuoppa verelle, tähän kohtaan haudattiin tuhkat. Yhteen rakennukseen oli tehty todella kattava näyttely keskitysleirien vaiheista ja historiasta.
Leiriltä ajettiin takaisin asemalle bussilla. Matkustettiin muuten puolivahingossa molempiin suuntiin pummilla, hehe. Haettiin vielä viereisestä leipomosta juustosämpylät ennen junaan nousemista. Ruumiista irtautumista tuli taas treenattua seistessämme München-Geltendorf –välin junassa, joka oli jälleen kerran aivan tupaten täynnä hikisiä ihmisiä. Ennen käpöttelemistä kämpille kävimme vielä kokemassa Diessenin kaksi muuta ostoskeidasta, Norma ja Penny-Markt. Illaksi Rebecca kävi hakemassa meidät kotiinsa Raistingiin (reilu 2000 asukasta). Rebecca kokkasi ihanaa kasviscurrya ja vanukasta. Istuttiin pitkään parvekkeella lämmittelemässä ilta-auringossa, katseltiin lentokoneita ja kuunneltiin hiljaisutta. Hellepäivä oli pehmentänyt aivoni ja katselin raukeana maisemia ja ajattelin, että hitot suurkaupungeista, koska täällä Baijerin maaseudulla on ihan tosi ihanaa ja kaunista. Ja niinhän täällä suurimman osan ajasta onkin.
Muuten, ollaan me täällä jo kehitytty muutenkin kuin hortonomeina. Saksalaistenkaan keskellä ei nimittäin voi puhua suomea täysin estoitta, vaan yhteisiä/tunnistettavia sanoja ja nimiä täytyy välttää ja korvata joillain muilla sanoilla. Sellaisilla kuten ritari, elastinen, halinalle, viiksivallu, könsikäs, tuutikki, vilijonkka, ressu, norjalainen, titi, heikki, lainelautailija, tiina, niina, sale, mamma & pappa, S-sana, J-sana ja G-sana.
Lauantaina tehtiin taas päiväretki, tällä kertaa Dachaun keskitysleirille. Junalla matkustamisessahan olemme jo ihan konkareita viimeviikkoisen Münchenin-reissun ansiosta. Siispä osasimme jopa vaihtaa junaa Münchenin asemalla ja pääsimme onnellisesti Dachaun asemalle. Asemalta keskitysleirille kanssamme matkusti bussilastillinen kauniita amerikkalaisteinejä (”Oh my God, like totally”).
Päivä oli helteinen, ja keskitysleiri valtava. Vai mitä sanaa siitä pitäisi käyttää? Vaikuttava, koskettava, pelottava, ahdistava? Vai tarvitseeko sanoa mitään? Harvoinpa on paahteinen hiekka-aukio herättänyt niin paljon kysymyksiä. Krematorioiden kupeessa oli upean kaunis puistometsikkö muratin peittämine puineen ja kyltteineen: Teloituspaikka ja kuoppa verelle, tähän kohtaan haudattiin tuhkat. Yhteen rakennukseen oli tehty todella kattava näyttely keskitysleirien vaiheista ja historiasta.
Leiriltä ajettiin takaisin asemalle bussilla. Matkustettiin muuten puolivahingossa molempiin suuntiin pummilla, hehe. Haettiin vielä viereisestä leipomosta juustosämpylät ennen junaan nousemista. Ruumiista irtautumista tuli taas treenattua seistessämme München-Geltendorf –välin junassa, joka oli jälleen kerran aivan tupaten täynnä hikisiä ihmisiä. Ennen käpöttelemistä kämpille kävimme vielä kokemassa Diessenin kaksi muuta ostoskeidasta, Norma ja Penny-Markt. Illaksi Rebecca kävi hakemassa meidät kotiinsa Raistingiin (reilu 2000 asukasta). Rebecca kokkasi ihanaa kasviscurrya ja vanukasta. Istuttiin pitkään parvekkeella lämmittelemässä ilta-auringossa, katseltiin lentokoneita ja kuunneltiin hiljaisutta. Hellepäivä oli pehmentänyt aivoni ja katselin raukeana maisemia ja ajattelin, että hitot suurkaupungeista, koska täällä Baijerin maaseudulla on ihan tosi ihanaa ja kaunista. Ja niinhän täällä suurimman osan ajasta onkin.
Muuten, ollaan me täällä jo kehitytty muutenkin kuin hortonomeina. Saksalaistenkaan keskellä ei nimittäin voi puhua suomea täysin estoitta, vaan yhteisiä/tunnistettavia sanoja ja nimiä täytyy välttää ja korvata joillain muilla sanoilla. Sellaisilla kuten ritari, elastinen, halinalle, viiksivallu, könsikäs, tuutikki, vilijonkka, ressu, norjalainen, titi, heikki, lainelautailija, tiina, niina, sale, mamma & pappa, S-sana, J-sana ja G-sana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)