Katotaan miten ämmien käy

Tällä viikolla tuli varmaan ennätys vierailluissa paikoissa: 5. Sillä erotuksella, että lasken vierailuksi satamassa käymisen maihin nousematta ja maanantain osaksi viime viikkoa. No hei, ei täällä nyt niin nuukaa ole.

Keskiviikkona töissä ladattiin kuorma-auto täyteen bonsaivaahteroita, syreenejä, kanukoita, magnolioita, ruusuja, lupiineja ja kesäkukkia. Koko urakka vei joku neljä tuntia, ja lopputuloksena olikin käytännöllisesti ja varsin oikeaoppisesti pakattu ja sidottu kuorma. Torstaiaamun sarastaessa sitten minä ja pomo nousimme Lkw:n kyytiin ja lähdimme köröttelemään kohti Fürstenfeldbruckia, jossa olivat alkamassa suuret puutarhamessut. Tämä meidän pomo on muuten aika raakalainen liikenteessä. Tai siis, ei mua hirvittäisi, että joku ajaisi yhtä aikaa kuorma-autoa, joisi kahvia, söisi bretzeliä ja raapisi selkäänsä, jos pysyttäisiin oikealla kaistalla. Ja vielä edellisenä päivänä samainen herra oli ollut mun kyydissä ihan paniikissa, kun ajoin meidät rautatieasemalle sitä rekkaa hakemaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin perille sulkuviivoja ja pientareita pitkinkin. Fürstenfeldbruckissa purimme kuorman ja väsäsimme Wörleinille hienon myyntipisteen messualueelle. Kaatosateessa, tottakai. Ja seuraavana aamuna en meinannut saada paitaa päälleni, taisivat ne aidan yli nostellut köynnösruusut olla vähän liian kova luu meikäläisen vasta kehittyville hauiksille.

Perjantaina oltiin muutaman työkaverin kanssa Ritarin kotona iltaa istumassa. Hän loihti meille illallista alkusalaatteineen ja jälkiruokineen, ja oli oikein mukavaa. Mä rakastan asuntoja, joissa nää ihmiset asuu, varsinkin maaseudulla! Nuorikin ihminen voi asua todella kodikkaassa kattohuoneistossa, jossa on oma parveke. Toisaalta, onkohan täällä maalla edes mahdollista löytää muunlaisia taloja kuin tällaisia alppimajoja... Kuskinamme toiminut Halinalle osoittautui jo menomatkalla aivan seinähulluksi autoilijaksi, ja niinpä minä, Tuulia ja Lainelautailija päätimme suosiolla hipsiä jalkaisin kotiin yön hämärissä.

Lauantaisen päiväretkemme kohde oli tällä kertaa legendaarinen Garmisch-Partenkirchen. Hienon kelinkin se teki kuin tilauksesta. Olisittepa nähneet meidät junassa, kun Alpit alkoivat ensi kertaa näkyä kunnolla! Emme olleet pysyä nahoissamme. Siis! Miten ihmiset voivat olla niin tyynenä, kun näkyy sellaiset maisemat? Miten joku voi kehdata lukea sanomalehteä, kun ikkunasta näkyy jylhä vuoristomaisema? Mun henkeni salpautuisi Alpeista, vaikka olisin asunut niiden juurella 70 vuotta. Perillä G-P:ssä kierrettiin Partenkirchenin keskusta pariin kertaan ja himoittiin alppikrääsää (no hei, kyllä siinä tilanteessa on lupa olla turisti), ja kamerat lauloi.

Kun Alppeja käydään katsomassa, niin käydään sitten kunnolla. Tarvoimme autotienviertä Wankbahn-kylttien ohjaamina, kunnes lopulta pääsimme Wank-vuoren juurelle lipunmyyntirakennukselle. Hissiliput ostettuamme siirryimme hissien lähtöpaikalle, jossa odotti ensimmäinen yllätys. Hämärä ”luola”, jossa oli hissikoreja odottamassa. Ei huolehtivaa henkilökuntaa lähettämässä turvallisesti matkaan, ei toimintaohjeita. Itse asiassa me oltiin sillä hetkellä ainoat matkustajatkin. Istuimme sisään yhteen hisseistä sydämet kurkussa, sillä ovia ei saanut suljettua sisäpuolelta, ja ikkunaluukkukin retkotti auki. Mitä jos me mennään ylös asti ovi ja ikkuna selällään. Pyörrytti. Onneksi yrittäessämme sulkea ikkunaa paikalle paukkasi setä, joka tokaistuaan ”Finger weg!” paiskasi ikkunan kiinni. Ja kyllä ne ovetkin sitten sulkeutuivat (ainakin puoliksi automaattisesti, en jäänyt odottamaan vaan revin ne itse kiinni asti).

Alkumatkan huipulle roikuimme kahvoissa ja penkinreunoissa. Sitten otin kameralla kuvia selkäni takaa Garmisch-Partenkirchenin ilmakuvasta katsomatta sinne. Loppumatkasta jopa uskalsin kääntyä ja kuvata vasemmalla kädellä, oikea käsi hikisenä kahvaa puristaen.
Mutta viimeistään hissin kohottua 1780 metriin Wankin huipulle pelko vaihtui riemuksi. Mitkä maisemat! Mahtavat lumihuippuiset Alpit joka puolella, ja alhaalla kyliä minikokoisena! Myös meidän huipullamme oli vielä nuoskalunta. Mua puri alppikärpänen, ehdottomasti. Hissimatka alas tultiinkin sitten jo tosi reteinä ja uhoa uhkuen - die Damen Alpeilla, mites nyt suu pannaan?? Seuraavaksi täytyy kyllä päästä Zugspitzelle.


Eilen sunnuntaina oli ollut suunnitelmana mennä Müncheniin kemuilemaan, mutta aikeet kariutuivat, kun FC Bayernin lauantaisten häviöjuhlien väsyttämältä juhlaseuraltamme ei löytynytkään enää turnajaiskestävyyttä. Lörsöiltiinkin sitten koti-Diessenissä ilta oikein hienosti. Pitsaa, kaljaa, hienot mekot ja sukkikset päällä, ja telkkarissa dubattu Sinkkuelämää -leffa. Aika täydellistä. Myös Lionel Richie ratsasti aasilla saksalaistelkkarin myöhäisillassa.

Tänään maanantaina oli vielä kolmas vapaapäivä Pfingstmonntagin ansiosta. Säässä ei taaskaan valittamista, aivan mahtava aurinkopäivä! Teimme kävelyretken viereiseen St. Albanin kylään, jossa ei kyllä ollut oikein mitään luostaria, lastenkotia ja uimarantaa suurempaa koettavaa. Palattuamme Diesseniin menimme syömään jätskiannoksia rantaan, jossa olikin koko kaupunki viettämässä helluntaimaanantaita. Ihailtiin eksoottisia sorsia ja hanhia, ja kun laituriin pysähtyi Ammersee-järvellä risteilevä siipiratasalus, päätettiin hypätä kyytiin. Olikin oikein rattoisa ”risteily” järvellä, Riederaun sataman kautta Herrschingiin ja takaisin. Aijai. Ja taas rusketin itseeni sellaiset T-paidan rajat, ettei paremmasta väliä.