Töissä on ollut meneillään joku ihme suvantovaihe, eikä siltä saralta ole mitään mainitsemisen arvoista kerrottavaa. Lörsötty, lusmuttu ja palloiltu on kyllä oikein olan takaa, sillä järkevää tekemistä ei yksinkertaisesti ole riittänyt jokaisen päivän jokaiselle tunnille (plus viime viikolla oli taas kaksi tet-harjoittelijaa, jotka rohmusivat meidän duunit). Kyllä täällä opitaan ainakin se, miten näytetään kiireiseltä asiakkaan ja pomojen silmissä, jos ei muuta. No, ensi viikolla on taas varmaan toinen ääni kellossa, kun myymälään on luvattu saapuvaksi sellaiset 9000 kappaletta ruusuja.
Tiistaina otettiin töiden jälkeen Wörleinin auto haltuun ja hyrväytettiin Landsbergiin turistikierrokselle. Matka meni mutkattomasti, ja perillä odottivat hienot talot, jotkut ihme linnanmuurit ja tietysti mahtava Lech-joki, joka virtaa Landsbergin läpi. Lechiä kuvattiin edestä ja takaa ja istuen ja maaten. Kävelykierrokseen keskustassa kuuluivat luonnollisesti myös suussasulavat jätskitötteröt. Joen vartta pitkin kulki tunnelmallinen puistotie, ja puskien katveesta tiirasimme nuorisoa kutupaikoillaan. Kyllä täällä teinilaumat näyttävät ihan justiinsa samalta kuin Suomessa hevibändipaitoineen.
Keskiviikkoiltana vedimme pikkukuoharien jälkeen yllemme sukkikset ja mekot, ja suunnistimme kohti Kino Diesseniä. Syynä kosmopoliittiin käytökseen arki-iltana oli tietysti Sinkkuelämää 2 -elokuvan ennakkonäytös. Sinkkarit vetikin salin melkein puolilleen hihitteleviä ja kuhisevia teinimimmejä (sekä yhden kissan), eivätkä saksadubbaukset juuri menoa haitanneet. Kliseisimmissä kohtauksissa kyllä toivoin, etten olisi ymmärtänyt sitäkään vähää. Leffan jälkeen askel kävi kevyesti kotiin asti kohisevassa sateessa.
Eilen vietettiin jälleen lauantaipäivää Augsburgissa. Se on aina vaan ihan mahtava kaupunki! Alkupäivän shoppailun jälkeen lähdimme pyrkimään kohti Fuggereita. Fuggerei on vuonna 1521 Augsburgin sisään perustettu köyhien asuinalue, ja se tunnetaan maailman vanhimpana ”social communityna”. Tehtyämme ensin toivio- ja vessareissun juuri päinvastaiseen suuntaan palasimme lähtöruutuun raatihuoneelle, ja sieltähän Fuggerei löytyikin ihan näpsäkästi. Toden totta! Muurien sisäpuolella oli kuin olikin kahdeksasta kadunpätkästä ja kauniista, keltaisista kivitaloista koostuva asuinyhteisö, kylä kaupungin sisällä. Asuminen maksaa 80 senttiä päivältä, ja asukkaiden odotetaan rukoilevan kolmesti päivässä. Nykypäivänä asukkaiden keski-ikä on 70 vuoden paikkeilla. Oli oma toisen maailmansodan aikainen bunkkeri, kirkko, biergarten. Ja olihan siellä Mozartin isoisoisänkin museoitu asunto! Hauska oli myös sisustettu malliasunto, joka kyllä takapihoineen päivineen vaikutti oikein asumiskelpoiselta. Vähän tuli toisaalta myös hölmö olo siinä kierrellessä, koska niissä taloissa ihan oikeasti asuu ihmisiä, ja turistit sitten siellä joka päivä käyvät pällistelemässä. Toisaalta taas, eipä noin halvalla vuokralla paljoa voi sellaisesta asiasta varmaan rissata. Junaa odotellessa ehdittiin taas hyvin syödä jätskit ja Yorma'sin sämpylät (naurettavasta nimestään huolimatta Yorma's on pelastanut henkemme jo muutaman kerran).
Tänään sitten die Damen sivisti itseään Münchenin museoissa. Ensiksi käytiin nopsasti kokemassa vanha kasvitieteellinen puutarha, joka säväytti monipuolisella nokkos- ja vuohenputkilajikkeistollaan. No oli siellä myös pari isoa neidonhiuspuuta. Siitä suunnattiin sitten Pinakotheken -museokolmikolle. Alte Pinakothekin kokoelma koostuu ihan mielettömästä valikoimasta vanhoja eurooppalaismaalareiden töitä. Itseäni ihastuttivat eritoten Rubensin rehevät ihmishahmot ja ilmeikkäät eläimet. Keskittymisemme hivenen herpaantui saksalaismaalareiden kohdalla, ja mieskasvoisten naisten ja Weihenstephan-kuvabongausten äärellä koko touhu meinasikin mennä ihan mulkeroksi. Siirryttiin hyvän sään aikana Neue Pinakothekiin, joka puolestaan on keskittynyt uudempaan, 1800-1900-luvun taiteeseen. Siellä siis oli ihan oikeita Van Gogheja (auringonkukkamaalaus!) ja erityisesti ikirakkauteni, Monet'n lummemaalaus!!
Jottei koko touhu kuulostaisi liian hohdokkaalta, mainittakoon, että jo Alte Pinakothekin puolestavälistä asti nälkä vaani meitä. Saatavilla ei kuitenkaan ollut kuin kallista ravintolasafkaa, joten päätimme tyytyä pelkkään hengenravintoon. Suolet kurnien päätimme museokierroksen Pinakothek der Moderneen, nykytaiteen museoon. En paljoa liioittele, jos sanon, että vaelsin osan niistä moderneista maalauksista ihan sumussa. Alakerrassa ilmeet kirkastuivat, kun tupsahdimme keskelle kasaritietsikoita ja huonekalumuotoilun helmiä. Alvar Aalloltakin oli siellä parit tuolit ja pöydät, huraa! Näiden voimalla jaksoimme uuteen nousuun, ja se tulikin tarpeeseen, kun piti vielä ehtiä parinkymmenen minuutin päästä lähtevään junaan. Tehtiin uusi pikakävelyn maailmanennätys, kahmaistiin Yormat matkaan ja parkkeerattiin junan penkeille. Pinakothek-reissua suunnitteleville vinkkinä, että ehkä kannattaa varata mieluummin pari päivää kaikkien kolmen museon kiertämiseen. Aikamoinen pläjäys meinaan.
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
lauantai 29. toukokuuta 2010
Suuri junaoivallus
Elämä ei ole niin vakavaa, se on vain elämää. Jos lakkaisi stressaamasta, suorittamasta ja murehtimasta pikkujuttuja, jäisi paljon enemmän aikaa ja energiaa nauttia elämästä ja keskittyä oikeisiin asioihin. Mä olen jo jonkin verran päässyt irti suorittamisesta ja täydellisyyden tavoittelusta, ja vieläkin olisi varaa löysätä. Usein mä vielä stressaan eniten niitä asioita, jotka ovat oikean elämän ja tulevaisuuden kannalta aika mitättömiä, niinkuin jotain tenttiä. Mitä väliä sillä ikinä on, sainko joskus jostain tentistä ykkösen vai kolmosen, jos se nyt kuitenkin läpi on mennyt. Tai mitä väliä sillä on, että käytiinkö me joka ikinen viikonloppu ja vapaapäivä jossain uudessa paikassa sivistymässä, jos kuitenkin ollaan nautittu ja viihdytty. Kaikista hirveintä on nimenomaan se suorittaminen, ja kenen takia sitä oikein tehdään? Kuka mun elämää elää?
Näistä asioista keskusteltiin tänään junassa matkalla Augsburgiin, ja halusin kirjoittaa ne tänne itselleni muistiin. Ai että, me ollaan upeita naisia!
Näistä asioista keskusteltiin tänään junassa matkalla Augsburgiin, ja halusin kirjoittaa ne tänne itselleni muistiin. Ai että, me ollaan upeita naisia!
maanantai 24. toukokuuta 2010
Katotaan miten ämmien käy
Tällä viikolla tuli varmaan ennätys vierailluissa paikoissa: 5. Sillä erotuksella, että lasken vierailuksi satamassa käymisen maihin nousematta ja maanantain osaksi viime viikkoa. No hei, ei täällä nyt niin nuukaa ole.
Keskiviikkona töissä ladattiin kuorma-auto täyteen bonsaivaahteroita, syreenejä, kanukoita, magnolioita, ruusuja, lupiineja ja kesäkukkia. Koko urakka vei joku neljä tuntia, ja lopputuloksena olikin käytännöllisesti ja varsin oikeaoppisesti pakattu ja sidottu kuorma. Torstaiaamun sarastaessa sitten minä ja pomo nousimme Lkw:n kyytiin ja lähdimme köröttelemään kohti Fürstenfeldbruckia, jossa olivat alkamassa suuret puutarhamessut. Tämä meidän pomo on muuten aika raakalainen liikenteessä. Tai siis, ei mua hirvittäisi, että joku ajaisi yhtä aikaa kuorma-autoa, joisi kahvia, söisi bretzeliä ja raapisi selkäänsä, jos pysyttäisiin oikealla kaistalla. Ja vielä edellisenä päivänä samainen herra oli ollut mun kyydissä ihan paniikissa, kun ajoin meidät rautatieasemalle sitä rekkaa hakemaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin perille sulkuviivoja ja pientareita pitkinkin. Fürstenfeldbruckissa purimme kuorman ja väsäsimme Wörleinille hienon myyntipisteen messualueelle. Kaatosateessa, tottakai. Ja seuraavana aamuna en meinannut saada paitaa päälleni, taisivat ne aidan yli nostellut köynnösruusut olla vähän liian kova luu meikäläisen vasta kehittyville hauiksille.
Perjantaina oltiin muutaman työkaverin kanssa Ritarin kotona iltaa istumassa. Hän loihti meille illallista alkusalaatteineen ja jälkiruokineen, ja oli oikein mukavaa. Mä rakastan asuntoja, joissa nää ihmiset asuu, varsinkin maaseudulla! Nuorikin ihminen voi asua todella kodikkaassa kattohuoneistossa, jossa on oma parveke. Toisaalta, onkohan täällä maalla edes mahdollista löytää muunlaisia taloja kuin tällaisia alppimajoja... Kuskinamme toiminut Halinalle osoittautui jo menomatkalla aivan seinähulluksi autoilijaksi, ja niinpä minä, Tuulia ja Lainelautailija päätimme suosiolla hipsiä jalkaisin kotiin yön hämärissä.
Lauantaisen päiväretkemme kohde oli tällä kertaa legendaarinen Garmisch-Partenkirchen. Hienon kelinkin se teki kuin tilauksesta. Olisittepa nähneet meidät junassa, kun Alpit alkoivat ensi kertaa näkyä kunnolla! Emme olleet pysyä nahoissamme. Siis! Miten ihmiset voivat olla niin tyynenä, kun näkyy sellaiset maisemat? Miten joku voi kehdata lukea sanomalehteä, kun ikkunasta näkyy jylhä vuoristomaisema? Mun henkeni salpautuisi Alpeista, vaikka olisin asunut niiden juurella 70 vuotta. Perillä G-P:ssä kierrettiin Partenkirchenin keskusta pariin kertaan ja himoittiin alppikrääsää (no hei, kyllä siinä tilanteessa on lupa olla turisti), ja kamerat lauloi.
Kun Alppeja käydään katsomassa, niin käydään sitten kunnolla. Tarvoimme autotienviertä Wankbahn-kylttien ohjaamina, kunnes lopulta pääsimme Wank-vuoren juurelle lipunmyyntirakennukselle. Hissiliput ostettuamme siirryimme hissien lähtöpaikalle, jossa odotti ensimmäinen yllätys. Hämärä ”luola”, jossa oli hissikoreja odottamassa. Ei huolehtivaa henkilökuntaa lähettämässä turvallisesti matkaan, ei toimintaohjeita. Itse asiassa me oltiin sillä hetkellä ainoat matkustajatkin. Istuimme sisään yhteen hisseistä sydämet kurkussa, sillä ovia ei saanut suljettua sisäpuolelta, ja ikkunaluukkukin retkotti auki. Mitä jos me mennään ylös asti ovi ja ikkuna selällään. Pyörrytti. Onneksi yrittäessämme sulkea ikkunaa paikalle paukkasi setä, joka tokaistuaan ”Finger weg!” paiskasi ikkunan kiinni. Ja kyllä ne ovetkin sitten sulkeutuivat (ainakin puoliksi automaattisesti, en jäänyt odottamaan vaan revin ne itse kiinni asti).
Alkumatkan huipulle roikuimme kahvoissa ja penkinreunoissa. Sitten otin kameralla kuvia selkäni takaa Garmisch-Partenkirchenin ilmakuvasta katsomatta sinne. Loppumatkasta jopa uskalsin kääntyä ja kuvata vasemmalla kädellä, oikea käsi hikisenä kahvaa puristaen.
Mutta viimeistään hissin kohottua 1780 metriin Wankin huipulle pelko vaihtui riemuksi. Mitkä maisemat! Mahtavat lumihuippuiset Alpit joka puolella, ja alhaalla kyliä minikokoisena! Myös meidän huipullamme oli vielä nuoskalunta. Mua puri alppikärpänen, ehdottomasti. Hissimatka alas tultiinkin sitten jo tosi reteinä ja uhoa uhkuen - die Damen Alpeilla, mites nyt suu pannaan?? Seuraavaksi täytyy kyllä päästä Zugspitzelle.
Eilen sunnuntaina oli ollut suunnitelmana mennä Müncheniin kemuilemaan, mutta aikeet kariutuivat, kun FC Bayernin lauantaisten häviöjuhlien väsyttämältä juhlaseuraltamme ei löytynytkään enää turnajaiskestävyyttä. Lörsöiltiinkin sitten koti-Diessenissä ilta oikein hienosti. Pitsaa, kaljaa, hienot mekot ja sukkikset päällä, ja telkkarissa dubattu Sinkkuelämää -leffa. Aika täydellistä. Myös Lionel Richie ratsasti aasilla saksalaistelkkarin myöhäisillassa.
Tänään maanantaina oli vielä kolmas vapaapäivä Pfingstmonntagin ansiosta. Säässä ei taaskaan valittamista, aivan mahtava aurinkopäivä! Teimme kävelyretken viereiseen St. Albanin kylään, jossa ei kyllä ollut oikein mitään luostaria, lastenkotia ja uimarantaa suurempaa koettavaa. Palattuamme Diesseniin menimme syömään jätskiannoksia rantaan, jossa olikin koko kaupunki viettämässä helluntaimaanantaita. Ihailtiin eksoottisia sorsia ja hanhia, ja kun laituriin pysähtyi Ammersee-järvellä risteilevä siipiratasalus, päätettiin hypätä kyytiin. Olikin oikein rattoisa ”risteily” järvellä, Riederaun sataman kautta Herrschingiin ja takaisin. Aijai. Ja taas rusketin itseeni sellaiset T-paidan rajat, ettei paremmasta väliä.
Keskiviikkona töissä ladattiin kuorma-auto täyteen bonsaivaahteroita, syreenejä, kanukoita, magnolioita, ruusuja, lupiineja ja kesäkukkia. Koko urakka vei joku neljä tuntia, ja lopputuloksena olikin käytännöllisesti ja varsin oikeaoppisesti pakattu ja sidottu kuorma. Torstaiaamun sarastaessa sitten minä ja pomo nousimme Lkw:n kyytiin ja lähdimme köröttelemään kohti Fürstenfeldbruckia, jossa olivat alkamassa suuret puutarhamessut. Tämä meidän pomo on muuten aika raakalainen liikenteessä. Tai siis, ei mua hirvittäisi, että joku ajaisi yhtä aikaa kuorma-autoa, joisi kahvia, söisi bretzeliä ja raapisi selkäänsä, jos pysyttäisiin oikealla kaistalla. Ja vielä edellisenä päivänä samainen herra oli ollut mun kyydissä ihan paniikissa, kun ajoin meidät rautatieasemalle sitä rekkaa hakemaan. Onnellisesti pääsimme kuitenkin perille sulkuviivoja ja pientareita pitkinkin. Fürstenfeldbruckissa purimme kuorman ja väsäsimme Wörleinille hienon myyntipisteen messualueelle. Kaatosateessa, tottakai. Ja seuraavana aamuna en meinannut saada paitaa päälleni, taisivat ne aidan yli nostellut köynnösruusut olla vähän liian kova luu meikäläisen vasta kehittyville hauiksille.
Perjantaina oltiin muutaman työkaverin kanssa Ritarin kotona iltaa istumassa. Hän loihti meille illallista alkusalaatteineen ja jälkiruokineen, ja oli oikein mukavaa. Mä rakastan asuntoja, joissa nää ihmiset asuu, varsinkin maaseudulla! Nuorikin ihminen voi asua todella kodikkaassa kattohuoneistossa, jossa on oma parveke. Toisaalta, onkohan täällä maalla edes mahdollista löytää muunlaisia taloja kuin tällaisia alppimajoja... Kuskinamme toiminut Halinalle osoittautui jo menomatkalla aivan seinähulluksi autoilijaksi, ja niinpä minä, Tuulia ja Lainelautailija päätimme suosiolla hipsiä jalkaisin kotiin yön hämärissä.
Lauantaisen päiväretkemme kohde oli tällä kertaa legendaarinen Garmisch-Partenkirchen. Hienon kelinkin se teki kuin tilauksesta. Olisittepa nähneet meidät junassa, kun Alpit alkoivat ensi kertaa näkyä kunnolla! Emme olleet pysyä nahoissamme. Siis! Miten ihmiset voivat olla niin tyynenä, kun näkyy sellaiset maisemat? Miten joku voi kehdata lukea sanomalehteä, kun ikkunasta näkyy jylhä vuoristomaisema? Mun henkeni salpautuisi Alpeista, vaikka olisin asunut niiden juurella 70 vuotta. Perillä G-P:ssä kierrettiin Partenkirchenin keskusta pariin kertaan ja himoittiin alppikrääsää (no hei, kyllä siinä tilanteessa on lupa olla turisti), ja kamerat lauloi.
Kun Alppeja käydään katsomassa, niin käydään sitten kunnolla. Tarvoimme autotienviertä Wankbahn-kylttien ohjaamina, kunnes lopulta pääsimme Wank-vuoren juurelle lipunmyyntirakennukselle. Hissiliput ostettuamme siirryimme hissien lähtöpaikalle, jossa odotti ensimmäinen yllätys. Hämärä ”luola”, jossa oli hissikoreja odottamassa. Ei huolehtivaa henkilökuntaa lähettämässä turvallisesti matkaan, ei toimintaohjeita. Itse asiassa me oltiin sillä hetkellä ainoat matkustajatkin. Istuimme sisään yhteen hisseistä sydämet kurkussa, sillä ovia ei saanut suljettua sisäpuolelta, ja ikkunaluukkukin retkotti auki. Mitä jos me mennään ylös asti ovi ja ikkuna selällään. Pyörrytti. Onneksi yrittäessämme sulkea ikkunaa paikalle paukkasi setä, joka tokaistuaan ”Finger weg!” paiskasi ikkunan kiinni. Ja kyllä ne ovetkin sitten sulkeutuivat (ainakin puoliksi automaattisesti, en jäänyt odottamaan vaan revin ne itse kiinni asti).
Alkumatkan huipulle roikuimme kahvoissa ja penkinreunoissa. Sitten otin kameralla kuvia selkäni takaa Garmisch-Partenkirchenin ilmakuvasta katsomatta sinne. Loppumatkasta jopa uskalsin kääntyä ja kuvata vasemmalla kädellä, oikea käsi hikisenä kahvaa puristaen.
Mutta viimeistään hissin kohottua 1780 metriin Wankin huipulle pelko vaihtui riemuksi. Mitkä maisemat! Mahtavat lumihuippuiset Alpit joka puolella, ja alhaalla kyliä minikokoisena! Myös meidän huipullamme oli vielä nuoskalunta. Mua puri alppikärpänen, ehdottomasti. Hissimatka alas tultiinkin sitten jo tosi reteinä ja uhoa uhkuen - die Damen Alpeilla, mites nyt suu pannaan?? Seuraavaksi täytyy kyllä päästä Zugspitzelle.
Eilen sunnuntaina oli ollut suunnitelmana mennä Müncheniin kemuilemaan, mutta aikeet kariutuivat, kun FC Bayernin lauantaisten häviöjuhlien väsyttämältä juhlaseuraltamme ei löytynytkään enää turnajaiskestävyyttä. Lörsöiltiinkin sitten koti-Diessenissä ilta oikein hienosti. Pitsaa, kaljaa, hienot mekot ja sukkikset päällä, ja telkkarissa dubattu Sinkkuelämää -leffa. Aika täydellistä. Myös Lionel Richie ratsasti aasilla saksalaistelkkarin myöhäisillassa.
Tänään maanantaina oli vielä kolmas vapaapäivä Pfingstmonntagin ansiosta. Säässä ei taaskaan valittamista, aivan mahtava aurinkopäivä! Teimme kävelyretken viereiseen St. Albanin kylään, jossa ei kyllä ollut oikein mitään luostaria, lastenkotia ja uimarantaa suurempaa koettavaa. Palattuamme Diesseniin menimme syömään jätskiannoksia rantaan, jossa olikin koko kaupunki viettämässä helluntaimaanantaita. Ihailtiin eksoottisia sorsia ja hanhia, ja kun laituriin pysähtyi Ammersee-järvellä risteilevä siipiratasalus, päätettiin hypätä kyytiin. Olikin oikein rattoisa ”risteily” järvellä, Riederaun sataman kautta Herrschingiin ja takaisin. Aijai. Ja taas rusketin itseeni sellaiset T-paidan rajat, ettei paremmasta väliä.
lauantai 15. toukokuuta 2010
Tahdotko, että sut kasveja toimittamaan veisin
"Ihmisenä oleminen on täällä helpompaa."
-Tuulia Töpfermarktilla
Päivittely on ollut vähän katkolla, koska on ollut niin monenlaista touhuttavaa. Töiden lisäksi on tullut seikkailtua niin Diessenissä, Münchenissä, Freisingissa kuin Augsburgissakin. Müncheniin uskaltauduimme vapun jälkeen viime lauantaina, ja vietimme jälleen shoppailupäivän. Vai mitäköhän mä ees ostin? Eikun joo, ainakin kengät. Ja housut. Niinhän se olikin. Mä ihan oikeasti kuvittelin, että noi Knoxin tennarit kestävät koko kolme kuukautta edustuskelpoisina vapaa-ajan kenkinä, vaan toisin kävi. Viime viikkoisen Freisingin-reissun jälkeen ne olivat aika, sanoisinko, elämäänähneen näköiset. Ja märät, kiitos kostean baijerilaiskevään.
Ja siis. Mitä mä oikein kuvittelin, kun lähdin matkaan pelkkä Didriksonsin sadetuulitakki päälläni? Että en onnistuisi likaamaan sitä tuolla töissä? Että me ei ikinä lähdettäisi Wörleinin ulkopuolelle? Että saattaisi olla hivenen epämukava tilanne astua cocktailbaariin tai ravintolaan tuulitakissa, jossa on lannoite- ja multatahroja ja jonka hihansuut ovat nyppyyntyneet ruusujen piikeissä? Olisihan se kankainen kesätakki vienyt ihan hirveästi tilaa matkalaukussa. Ja eihän nyt Saksassa ole ikinä kylmä, ei edes keskellä yötä tihkusateessa. Mä olin niin väärässä. Tuuliakin oli väärässä. Sen johdosta on syntynyt jopa uusi käsite, sporty jackets. Ne on ne meidän sontaiset tuulitakit, jotka me ollaan heitetty niskaan tai laukkuun aina vapaa-ajan viettoon lähtiessä, ja joille työkaverit ovat saaneet hirnua. Nojoo, tänään tuli hirnumiselle stoppi, kun Augsburg-keikallamme löydettiin vapaa-ajan takit. Niissä ei ole valkoisia lannoitetahroja eikä kuivunutta kuravettä. (Kiitos silti, Didriksons, maailman täydellisimmästä työ- ja sadetakista!)
Freisingista vielä. Viime torstai-iltapäivänä Ritari ja Lainelautailija (nimet muutettu) tulivat kysymään, että ollaanko me spontaaneja tyyppejä. Tunnin päästä olisi lähtö Weihenstephaniin AMK-kevätkemuihin, ja pomo oli käskenyt heitä ottamaan meidät mukaan. Jos spontaanius tarkoittaa sitä, että pääsee luvalla töistä 2h aikaisemmin tutustumaan legendaariseen Weihenstephanin yliopistoon hyvässä seurassa, niin kyllä kai kuka tahansa on spontaani. Matkalla poikettiin katsomassa vähän makee barokkilinna Schloss Dachau vähän vaiheessa olevine barokkipuutarhoineen. Ja mikä parasta, Freisingia lähestyessämme myös taivaalle nousevien lentsikoiden määrä lisääntyi. Ritari luuli, että ihasteltiin ja huokailtiin tien vieressä olevaa keltaista rapsipeltoa, mutta itse asiassa tiirasimmekin nousussa olevaa Airberlinin konetta. Kemut olivat isot ja hyvät, ja aamulla heräiltyämme köröteltiin takaisin Diesseniin kevyet 170 km/h lasissa Autobahnia pitkin.
Helatorstai oli ihana pikkuviikonloppu. Keskiviikkoilta vietettiin Norjalaisen kanssa äärimmäisen nopeaa (20-100 kbps) nettiyhteyttä ihmetellen ja Sunsetissa luuhaten. Torstai valkeni perinteisen tihkuisena ja harmaana, ja minä ja Tuulia suuntasimme sporty jacketeinemme Diessenin kuuluisalle Töpfermarktille. Kyseessä ovat siis vuotuiset keramiikkamarkkinat, joiden aikana rannan täyttävät kymmenet tuhannet vierailijat sekä n. 150 keramiikkataiteilijaa teoksineen. Kierreltiin kojuja, mutta nälkä vaivasi meitä, emmekä osanneet ajatella keramiikan ostamista ennen ruokaa (tutustukaa Maslow'n tarvehierarkiaan). Kevätkääryleiden lisäksi käteen jäi siis vain läjä taideteoksista ja purnukoista räpsittyjä valokuvia. Hienojahan ne oli kuin mitkä. Illalla katsottiin vielä Norjalaisen kanssa ”jalkapalloa” eli American Dadia, Simpsoneita ja Futuramaa. Ja siinä yhdeksän maissa nukkumaan kulttuuripläjäysten (ja edellisyön lyhyiden unien) uuvuttamana.
Eilen oltiin Rebeccan, Oliverin, Alexin ja puolalaisten kanssa syömässä ja istuskelemassa Fuchs und Hasissa. Ei bileitä tällä kertaa, vaan oikein makoisaa gulassia ja sitä kuuluisaa sämpylästä tehtyä knödeliä popsimme. Sehr bayerisch. Ja tänään sitten shoppailtiin armottomasti Augsburgissa. Mää rakastan sitä kaupunkia! Ei Rebecca soopaa puhunut, kun kehui sitä Müncheniä paremmaksi ostospaikaksi. Siinä yhdistyy suhtmukavan kokoinen keskusta, kauniit vanhat talot, historiallinen tunnelma ja mahtava valikoima kauppoja. Vähän kuin Baijerin Tampere. Kymppi plus, suosittelen. Ja mikä parasta, Bayerische Regiobahn ajaa sinne tunnissa Diessenistä ilman vaihtoja.
Lopuksi muuten vielä pari valikoitua juttua. Käytiin viime lauantaina Münchenin päälle diesseniläisessä kiinalaisravintolassa, ja saatiin elämämme ensimmäiset onnenkeksit! Sitä riemua. Mä oon vain nähnyt onnenkeksejä joissain Aku Ankoissa.
Toisekseen, treenattiin samaisena iltana myös Mäxchen -noppapeliä (ja jorattiin Jean S:ää ja Anna Erikssonia, mutta se ei ole nyt olennaista). Meillä ei ollut noppia, mutta kas Codetabs -pakkauksen pahvikuorista ja maalarinteipistä sellaiset syntyivät. Sekoituskupiksi teemuki, ja jo kelpaa otella.
-Tuulia Töpfermarktilla
Päivittely on ollut vähän katkolla, koska on ollut niin monenlaista touhuttavaa. Töiden lisäksi on tullut seikkailtua niin Diessenissä, Münchenissä, Freisingissa kuin Augsburgissakin. Müncheniin uskaltauduimme vapun jälkeen viime lauantaina, ja vietimme jälleen shoppailupäivän. Vai mitäköhän mä ees ostin? Eikun joo, ainakin kengät. Ja housut. Niinhän se olikin. Mä ihan oikeasti kuvittelin, että noi Knoxin tennarit kestävät koko kolme kuukautta edustuskelpoisina vapaa-ajan kenkinä, vaan toisin kävi. Viime viikkoisen Freisingin-reissun jälkeen ne olivat aika, sanoisinko, elämäänähneen näköiset. Ja märät, kiitos kostean baijerilaiskevään.
Ja siis. Mitä mä oikein kuvittelin, kun lähdin matkaan pelkkä Didriksonsin sadetuulitakki päälläni? Että en onnistuisi likaamaan sitä tuolla töissä? Että me ei ikinä lähdettäisi Wörleinin ulkopuolelle? Että saattaisi olla hivenen epämukava tilanne astua cocktailbaariin tai ravintolaan tuulitakissa, jossa on lannoite- ja multatahroja ja jonka hihansuut ovat nyppyyntyneet ruusujen piikeissä? Olisihan se kankainen kesätakki vienyt ihan hirveästi tilaa matkalaukussa. Ja eihän nyt Saksassa ole ikinä kylmä, ei edes keskellä yötä tihkusateessa. Mä olin niin väärässä. Tuuliakin oli väärässä. Sen johdosta on syntynyt jopa uusi käsite, sporty jackets. Ne on ne meidän sontaiset tuulitakit, jotka me ollaan heitetty niskaan tai laukkuun aina vapaa-ajan viettoon lähtiessä, ja joille työkaverit ovat saaneet hirnua. Nojoo, tänään tuli hirnumiselle stoppi, kun Augsburg-keikallamme löydettiin vapaa-ajan takit. Niissä ei ole valkoisia lannoitetahroja eikä kuivunutta kuravettä. (Kiitos silti, Didriksons, maailman täydellisimmästä työ- ja sadetakista!)
Freisingista vielä. Viime torstai-iltapäivänä Ritari ja Lainelautailija (nimet muutettu) tulivat kysymään, että ollaanko me spontaaneja tyyppejä. Tunnin päästä olisi lähtö Weihenstephaniin AMK-kevätkemuihin, ja pomo oli käskenyt heitä ottamaan meidät mukaan. Jos spontaanius tarkoittaa sitä, että pääsee luvalla töistä 2h aikaisemmin tutustumaan legendaariseen Weihenstephanin yliopistoon hyvässä seurassa, niin kyllä kai kuka tahansa on spontaani. Matkalla poikettiin katsomassa vähän makee barokkilinna Schloss Dachau vähän vaiheessa olevine barokkipuutarhoineen. Ja mikä parasta, Freisingia lähestyessämme myös taivaalle nousevien lentsikoiden määrä lisääntyi. Ritari luuli, että ihasteltiin ja huokailtiin tien vieressä olevaa keltaista rapsipeltoa, mutta itse asiassa tiirasimmekin nousussa olevaa Airberlinin konetta. Kemut olivat isot ja hyvät, ja aamulla heräiltyämme köröteltiin takaisin Diesseniin kevyet 170 km/h lasissa Autobahnia pitkin.
Helatorstai oli ihana pikkuviikonloppu. Keskiviikkoilta vietettiin Norjalaisen kanssa äärimmäisen nopeaa (20-100 kbps) nettiyhteyttä ihmetellen ja Sunsetissa luuhaten. Torstai valkeni perinteisen tihkuisena ja harmaana, ja minä ja Tuulia suuntasimme sporty jacketeinemme Diessenin kuuluisalle Töpfermarktille. Kyseessä ovat siis vuotuiset keramiikkamarkkinat, joiden aikana rannan täyttävät kymmenet tuhannet vierailijat sekä n. 150 keramiikkataiteilijaa teoksineen. Kierreltiin kojuja, mutta nälkä vaivasi meitä, emmekä osanneet ajatella keramiikan ostamista ennen ruokaa (tutustukaa Maslow'n tarvehierarkiaan). Kevätkääryleiden lisäksi käteen jäi siis vain läjä taideteoksista ja purnukoista räpsittyjä valokuvia. Hienojahan ne oli kuin mitkä. Illalla katsottiin vielä Norjalaisen kanssa ”jalkapalloa” eli American Dadia, Simpsoneita ja Futuramaa. Ja siinä yhdeksän maissa nukkumaan kulttuuripläjäysten (ja edellisyön lyhyiden unien) uuvuttamana.
Eilen oltiin Rebeccan, Oliverin, Alexin ja puolalaisten kanssa syömässä ja istuskelemassa Fuchs und Hasissa. Ei bileitä tällä kertaa, vaan oikein makoisaa gulassia ja sitä kuuluisaa sämpylästä tehtyä knödeliä popsimme. Sehr bayerisch. Ja tänään sitten shoppailtiin armottomasti Augsburgissa. Mää rakastan sitä kaupunkia! Ei Rebecca soopaa puhunut, kun kehui sitä Müncheniä paremmaksi ostospaikaksi. Siinä yhdistyy suhtmukavan kokoinen keskusta, kauniit vanhat talot, historiallinen tunnelma ja mahtava valikoima kauppoja. Vähän kuin Baijerin Tampere. Kymppi plus, suosittelen. Ja mikä parasta, Bayerische Regiobahn ajaa sinne tunnissa Diessenistä ilman vaihtoja.
Lopuksi muuten vielä pari valikoitua juttua. Käytiin viime lauantaina Münchenin päälle diesseniläisessä kiinalaisravintolassa, ja saatiin elämämme ensimmäiset onnenkeksit! Sitä riemua. Mä oon vain nähnyt onnenkeksejä joissain Aku Ankoissa.
Toisekseen, treenattiin samaisena iltana myös Mäxchen -noppapeliä (ja jorattiin Jean S:ää ja Anna Erikssonia, mutta se ei ole nyt olennaista). Meillä ei ollut noppia, mutta kas Codetabs -pakkauksen pahvikuorista ja maalarinteipistä sellaiset syntyivät. Sekoituskupiksi teemuki, ja jo kelpaa otella.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Hiuksissa pihkaa
Obatzter, baijerilainen biergartenjuusto. Oon ehkä löytänyt kaikkien leivänpäällisten kuninkaan. Pääsimme kokeilemaan Obatzteria ensi kertaa pari viikkoa sitten, kun työkaverimme Ritari toi sitä siskonsa tekemänä meille maistettavaksi. Kyseessä on siis camembertin, jonkun muun juuston ja voin sekoitus, joka on maustettu sipulilla, paprikalla sun muilla mausteilla. Siis äärettömän terveellistä ja ravitsevaa. Ja nyt tulee tunnustus: Löysin sitä tänään Penny-Marktista enkä malttanut odottaa kämpille asti, vaan kaivoin sitä sormella purkista kotimatkan ajan.
Viikonloppu oli ja meni jälleen, ja kuukausikin ehti vaihtua toukokuuksi kuin huomaamatta! Meidän vappu meni jälleen seikkaillessa pitkin poikin, ja koko viikonloppu tuntuikin paljon pidemmältä kuin oikeasti olikaan. Perjantai-iltana olimme Rebeccan ja kumppaneiden kanssa Dettenhofenissa tutustumassa Fuchs und Has -nimiseen ravintola-baariin. Se on tehty maatalorakennukseen, ja kerran kuussa siellä sitten kemutetaan livemusiikin kera. Tällä kertaa lauteille nousi joku sikanaamareihin pukeutunut, kontrabassolla, rumpukoneella ja megafoonilla varustautunut bändi, sekä futuristipumppu, joilla oli jotkut lasersotaliivit ja hunajamelonien näköiset päähineet. Ja muuten, Fuchs und Hasista saa ehkä maailman mahtavimmat täytepatongit. Lauantaina sitten suunnattiin Norjalaisen kyydillä Müncheniin viettämään Erste Maita hänen müncheniläiskavereidensa kanssa. Sateisesta säästä huolimatta oli aikas hyvä meno. Ja tulipa jopa koettua legendaarinen saksalainen biergartenkulttuuri. Lisätietoja saa kysymällä.
Mut joo tosiaan, johan sitä ihanaa kesäkeliä alkuun riittikin. Nyt täällä on satanut perjantaista asti melkein taukoamatta, ja perjantai-iltana myös ukkonen jyristeli melkein päällä. Mä oon niin kypsä tähän sateeseen, ainakin tämänpäiväisen ruusumaalla likoamisen jälkeen. Onneksi on sentään kunnon suht hiostamaton sadeasu. Ja työpaikan tarjoamat kumisaappaat ovat ehkä maailman mukavimmat jalassa (ja ne kopisevat hauskasti kuin korkokengät). Tänään tosin aamupäivän hirvittävässä nauruhepulissa irtosi naurut Olkiluoto-lookistamme, eli vihreiden saappaiden päälle vedetyistä sadehousujen lahkeista, suojahanskoista ja hupusta.
Ja sitten vielä pari työasiaa, koska nehän ovat aina kaikkein kiinnostavimpia. Oon tullut tutuksi Wörleinin maskottikulkuneuvon, Piaggio Apen kanssa. Se on ikivanha, pieni ja vihreä kolmipyöräinen "auto", jossa on maailman reistailevimmat vaihteet, osittain toimivat ovet ja mainio avolava vaikkapa raskaiden tiilien tai haisevien perunasäkkien kuljettamiseen. Kun Piaggio tulee, sen kuulee jo kaukaa äänestä. Ehkä Wörleinin kokoinen yritys olisi tosin voinut satsata vaikkapa pariin edustavaan Kubotaan mieluummin kuin hikiseen rämäkolmipyöräiseen, mutta kyllä se toisaalta on ihan liian symppis menopeli suitsait hyljättäväksi. Pitäisiköhän mun ruveta isona keräilemään Piaggioita?
Entä se toinen työasia? No siis, hoidettiin tuossa Tuulian kanssa vähän bonsaimäntyjä. Sellaisia tuhannen, parin tuhannen euron hintaisia. Vähän vaikee olla vaatimaton, kun ollaan vaan niin turkasen taitavia.
Meidän ihana Ammersee-järvi.
Viikonloppu oli ja meni jälleen, ja kuukausikin ehti vaihtua toukokuuksi kuin huomaamatta! Meidän vappu meni jälleen seikkaillessa pitkin poikin, ja koko viikonloppu tuntuikin paljon pidemmältä kuin oikeasti olikaan. Perjantai-iltana olimme Rebeccan ja kumppaneiden kanssa Dettenhofenissa tutustumassa Fuchs und Has -nimiseen ravintola-baariin. Se on tehty maatalorakennukseen, ja kerran kuussa siellä sitten kemutetaan livemusiikin kera. Tällä kertaa lauteille nousi joku sikanaamareihin pukeutunut, kontrabassolla, rumpukoneella ja megafoonilla varustautunut bändi, sekä futuristipumppu, joilla oli jotkut lasersotaliivit ja hunajamelonien näköiset päähineet. Ja muuten, Fuchs und Hasista saa ehkä maailman mahtavimmat täytepatongit. Lauantaina sitten suunnattiin Norjalaisen kyydillä Müncheniin viettämään Erste Maita hänen müncheniläiskavereidensa kanssa. Sateisesta säästä huolimatta oli aikas hyvä meno. Ja tulipa jopa koettua legendaarinen saksalainen biergartenkulttuuri. Lisätietoja saa kysymällä.
Mut joo tosiaan, johan sitä ihanaa kesäkeliä alkuun riittikin. Nyt täällä on satanut perjantaista asti melkein taukoamatta, ja perjantai-iltana myös ukkonen jyristeli melkein päällä. Mä oon niin kypsä tähän sateeseen, ainakin tämänpäiväisen ruusumaalla likoamisen jälkeen. Onneksi on sentään kunnon suht hiostamaton sadeasu. Ja työpaikan tarjoamat kumisaappaat ovat ehkä maailman mukavimmat jalassa (ja ne kopisevat hauskasti kuin korkokengät). Tänään tosin aamupäivän hirvittävässä nauruhepulissa irtosi naurut Olkiluoto-lookistamme, eli vihreiden saappaiden päälle vedetyistä sadehousujen lahkeista, suojahanskoista ja hupusta.
Ja sitten vielä pari työasiaa, koska nehän ovat aina kaikkein kiinnostavimpia. Oon tullut tutuksi Wörleinin maskottikulkuneuvon, Piaggio Apen kanssa. Se on ikivanha, pieni ja vihreä kolmipyöräinen "auto", jossa on maailman reistailevimmat vaihteet, osittain toimivat ovet ja mainio avolava vaikkapa raskaiden tiilien tai haisevien perunasäkkien kuljettamiseen. Kun Piaggio tulee, sen kuulee jo kaukaa äänestä. Ehkä Wörleinin kokoinen yritys olisi tosin voinut satsata vaikkapa pariin edustavaan Kubotaan mieluummin kuin hikiseen rämäkolmipyöräiseen, mutta kyllä se toisaalta on ihan liian symppis menopeli suitsait hyljättäväksi. Pitäisiköhän mun ruveta isona keräilemään Piaggioita?
Entä se toinen työasia? No siis, hoidettiin tuossa Tuulian kanssa vähän bonsaimäntyjä. Sellaisia tuhannen, parin tuhannen euron hintaisia. Vähän vaikee olla vaatimaton, kun ollaan vaan niin turkasen taitavia.
Meidän ihana Ammersee-järvi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)