Kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella

Työpäivät alkavat pikkuhiljaa maistua paremmilta ja paremmilta. Jos kielen ja ymmärtämisen kanssa onkin vielä vähän ongelmia, eivät ne ole enää mitään alkupäiviin verrattuna. Tosin tietysti vieläkin on melkein joka päivä hetkiä, joina vaan pyöritään ympyrää, siirretään kukkaruukkua millimetri sinne tai tänne, tai muuten vain yritetään näyttää kiireisiltä. Ja työtehtäviä, joissa ei tunnu olevan mitään tolkkua. Mutta hei, samahan se meille on, asetellaanko ne ruusut sinne matoille kerran vai kymmenen kertaa. Ja täytyy yrittää ajatella, että kettumaiset kokemukset ovat niitä kaikkein kehittävimpiä. Motivaatiota lisäävät myös upeat kesäkukat, joita olemme kuluneella viikolla päässeet purkamaan rullakoista pöydille. Muotia tuntuu olevan kasvien kasvattaminen pienen puun muotoon. Kesäkoisopuita, tulikruunupuita, markettapuita sun muita voitte ostaa Wörleinista.

Lauantaina tehtiin taas päiväretki, tällä kertaa Dachaun keskitysleirille. Junalla matkustamisessahan olemme jo ihan konkareita viimeviikkoisen Münchenin-reissun ansiosta. Siispä osasimme jopa vaihtaa junaa Münchenin asemalla ja pääsimme onnellisesti Dachaun asemalle. Asemalta keskitysleirille kanssamme matkusti bussilastillinen kauniita amerikkalaisteinejä (”Oh my God, like totally”).
Päivä oli helteinen, ja keskitysleiri valtava. Vai mitä sanaa siitä pitäisi käyttää? Vaikuttava, koskettava, pelottava, ahdistava? Vai tarvitseeko sanoa mitään? Harvoinpa on paahteinen hiekka-aukio herättänyt niin paljon kysymyksiä. Krematorioiden kupeessa oli upean kaunis puistometsikkö muratin peittämine puineen ja kyltteineen: Teloituspaikka ja kuoppa verelle, tähän kohtaan haudattiin tuhkat. Yhteen rakennukseen oli tehty todella kattava näyttely keskitysleirien vaiheista ja historiasta.

Leiriltä ajettiin takaisin asemalle bussilla. Matkustettiin muuten puolivahingossa molempiin suuntiin pummilla, hehe. Haettiin vielä viereisestä leipomosta juustosämpylät ennen junaan nousemista. Ruumiista irtautumista tuli taas treenattua seistessämme München-Geltendorf –välin junassa, joka oli jälleen kerran aivan tupaten täynnä hikisiä ihmisiä. Ennen käpöttelemistä kämpille kävimme vielä kokemassa Diessenin kaksi muuta ostoskeidasta, Norma ja Penny-Markt. Illaksi Rebecca kävi hakemassa meidät kotiinsa Raistingiin (reilu 2000 asukasta). Rebecca kokkasi ihanaa kasviscurrya ja vanukasta. Istuttiin pitkään parvekkeella lämmittelemässä ilta-auringossa, katseltiin lentokoneita ja kuunneltiin hiljaisutta. Hellepäivä oli pehmentänyt aivoni ja katselin raukeana maisemia ja ajattelin, että hitot suurkaupungeista, koska täällä Baijerin maaseudulla on ihan tosi ihanaa ja kaunista. Ja niinhän täällä suurimman osan ajasta onkin.

Muuten, ollaan me täällä jo kehitytty muutenkin kuin hortonomeina. Saksalaistenkaan keskellä ei nimittäin voi puhua suomea täysin estoitta, vaan yhteisiä/tunnistettavia sanoja ja nimiä täytyy välttää ja korvata joillain muilla sanoilla. Sellaisilla kuten ritari, elastinen, halinalle, viiksivallu, könsikäs, tuutikki, vilijonkka, ressu, norjalainen, titi, heikki, lainelautailija, tiina, niina, sale, mamma & pappa, S-sana, J-sana ja G-sana.